Blogi on hiljennyt merkittävästi tässä viime kuukauden aikana(?), josta pahoitteluni teille harvoille jotka tätä enää lukevat. Syy siihen on aika selvä: mun ahdistus uskon salailemisen kanssa on vähentynyt huomattavasti.
Seurustelen taas, tällä kertaa sellaisen ihmisen kanssa jolle tiedän 100% varmasti voivani kertoa uskostani. <3
Itse asiassa poikaystäväni on jo kerran kysynyt mun kantaa uskoon ja kirkkoon, mutta oltiin silloin porukassa, joten jäädyin siin tilanteessa ja vastasin vaan jotain epämääräistä "emmäoikeintiijä" -tyyliin. Aion kumminkin ihan satavarmasti kertoa jossain vaiheessa koska hän ei ainakaan suhtaudu uskoviin pilkkaavasti tai halveksivasti kuten tässä asiassa suhteellisen junttimainen eksäni.
Musta niin tuntuu että tää on mun rukousvastaus, Jumalalla oli niin hyvä syy meidän eroon että se saisi antaa mulle jotain paljon parempaa kuin mitä mulla silloin oli. Rukoilin pelastusta ja parannusta mun vanhalle parisuhteelle, kun en tajunnu että en ansaitse niin huonoa kohtelua keneltäkään. Nyt saan kiittää Jumalaa mun uudesta suhteesta ja oon taas nähnyt, kuinka Häneen tukeutumalla kaikki voi muuttua paremmaksi.
Kun oon tunnustanut mun uskon, aion seuraavaks mennä nuorteniltaan joku päivä, mulla on ollu niitä jo niin ikävä!!
Kiitos Jumala kaikesta. Varjele ja anna paaaljon siukkuja mun parisuhteelle ja kaikille meille ja anna tän vuoden Hope-tapahtumasta tulla ihan mieletön! Jos tää käännekohta nun elämässä merkitsee tän blogin loppua, niin olkoon niin. Jos innostun bloggaamaan vielä entistä enemmän, hyvä sekin.
Otsikko tulee tosiaan Hope-tapahtumasta, jossa on nyt tänä viikonloppunakin monia mun kavereita. Sekä siitä, kuinka oon nyt mitä ihmeellisimmällä tavalla saanut kokea niiden kolmen tärkeimmän sanoista vielä sen kokematta jääneen: TOIVON.
