where the stories begin

Mulla on ollut tosi avartava päivä töissä tänään.

Ensinnäkin tein yhtä julkaisua, johon tarvittiin kuvia, ja sain selailla meidän työpaikan yhteisistä kuvakansioista kuvia, mitä työntekijät on ottaneet reissuillansa Intiassa, Kiinassa, Lähi-idässä, Indonesiassa ja ties missä. Olin tottakai kuullut aiemminkin paljon siitä, kuinka porukka reissaa siellä käytännön kenttätyössä ja tekee työtä evankeliumin ja toivon levittämiseksi, mutta wau!! Ne kuvat jotenkin vaan niin konkretisoi mulle sen kaiken, tärähtäneet "lomaotokset" intialaismiehistä roikkumassa täyteen ahdetun bussin kyljessä, pikkulapsista aamupissalla junanraiteen vieressä, ylpeistä naisista lapsikatraansa keskellä tai meidän suomalaisista työntekijöistä, mun työkavereista, saarnaamassa paikallisissa kirkoissa. Mulle tuli tunne, että me saadaan oikeasti paljon aikaan, eikä tää oo vaan joidenkin kasvottomien ihmismassojen puolesta toimimista. Vaan oikeiden ihmisten.

Juteltiin tänään yhden mun työkaverin kanssa siitä, kuinka lähetyskäskyn toteuttamista ja lähimmäisenrakkautta ei saa sekoittaa keskenään. Me tehdään paljon sellaista työtä, mikä saa lähtöalustansa ainoastaan lähimmäisenrakkaudesta ja auttamisesta, eikä siihen liity käännytystä ollenkaan. Kuinka mieletöntä, että vaan ja ainoastaan Jumalan rakkaus saa työntekijät ja vapaaehtoiset toimimaan hädässä olevien puolesta ilman mitään pakkokäännytystä tai uskonnon tuputtamista! Niin kuin tää viisaampi osapuoli sanoi, tällainen auttaminen saa ihmiset kysymään, mistä tämä rakkaus ja huolenpito kaukaisia ja tuntemattomia ihmisiä kohtaan voikaan tulla, ja näin sana Jumalan armosta kulkee eteenpäin.

Meillä oli myös tosi ajatuksia herättävä vieras käymässä tänään. Suunnilleen 25-vuotias mies oli löytänyt Jumalan ja joutunut hengenvaaraan uskonsa vuoksi. Hänet uhattiin kivittää kotimaassaan Afganistanissa, josta hän joutui pakenemaan henkensä edestä Suomeen. Täällä hänet on kastettu suomalaiseen kirkkokuntaan ja hän on saanut töitä lähetystyön parista, mutta ei ole vielä saanut maahanmuuttoviranomaisilta lupaa jäädä Suomeen pysyvästi. Se mies oli ehkä rohkein koskaan tapaamistani ihmisistä.

Ja tässä vaiheessa mä tajusin, että jossei maahanmuuttolupaa tule, mies todennäköisesti joko tekee itsemurhan (ollut itsetuhoisia ajatuksia koko ajan, kun maahanmuuttoluvasta ei ole mitään varmuutta vielä) tai sitten hän palaa kotimaahansa Afganistaniin, jossa hänet kivitetään kuoliaaksi.

Nyt mä siis pyydän teitä kaikkia, ottakaa tää mies teidän esirukouksiin. Rukoilkaa hänen maahanmuuttolupansa puolesta, jotta hän eläisi ansaitsemansa pitkän ja onnellisen elämän kristittynä ja saisi elää rauhassa Suomessa eikä riistäisi itse henkeään, tai joutuisi kotimaahansa vainottavaksi.

Voin kertoa, että tällaisen pakolaistarinan kuuleminen, ja sen ihmisen kohtaaminen, oikeasti pysäyttää kenet tahansa. Mut se sai rukoilemaan sen miehen puolesta, toivottavasti se saa teidätkin.

Ehkä tän päivän ajatus on se, että tällaiset rohkeat ihmiset, pelastuneet köyhän tuolla jossain kaukana ja vainotut pakolaiset on oikeasti tulevaisuus. Heissä usko leviää ja alkaa vielä elää, samalla kun meidän kulttuuri liukuu uskosta yhä kauemmaksi.