Call me a sinner, call me a saint

Heippa kullat ♥ !


Oon tässä vietellyt pientä hiljaisuutta juurikin eron ja sen jälkipuintien takia. Sillä hetkellä on niin helppo sanoa, ettei halua tai pysty näkemään enää koskaan, ei voi enää pitää yhteyttä. On yhteisiä kavereita, pieni kaupunki, toisia ajatuksia, liikaa ikävää. Liikaa selvittämättömiä asioita ja yllätyksiä, just kun luulit ettei mikään voi enää satuttaa nyt enempää, tulee se pahin. Kun luulet tietäneesi jo kaiken syistä, paljastuu taustalta vielä jotain hirveämpää. Minkä pystyi aavistamaan jo kauan sitten, mutta halusi vain haudata ja vakuuttaa itselleen, että epäilee turhaan ja miettii liikoja.


Mua satutettiin pahimmalla mahdollisella tavalla, monta kertaa, jo kauan ennen suhteen loppua - mä jopa tunnen sen tytön, se ei edes voinut olla joku baarirandomi. En pysty käsittämään tai ymmärtämään miksi tai miten pystyy.


Oon viimeisen viikon vaan keskittynyt järjestämään itselleni tekemistä - Luojan kiitos mulla alkoi työt maanantaina ja mulla on ens viikollakin etätöitä, jolloin on pakko välillä voida keskittyä johonkin muuhunkin. Oon nähnyt kavereita: syönyt jätskiä ja itkenyt, käynyt kävelyllä, istunut mäkkärissä, käynyt leffassa itkenyt vessassa kunnes joku tulee repimään sut ylös ja sen jälkeen toinen joka on kokenut tasan saman tulee halaamaan ja kuiskaa mä lupaan että sä selviät tästä. Olin juomassa perjantaina ja lauantaina - sain perjantaina kuulla tän koko totuuden kun kutsuin sen samaan paikkaan missä olin ja halusin kysyä suoraan, sen jälkeen en oo nähnyt eksääni. Kavereiden kanssa on hyvä olla, saa jutella ja nauraa ja keskittyä ihan muihin asioihin, haukkua eksää ja nauraa sille. Sit on niitä yksinäisiä hetkiä aamujunassa, iltoja omassa sängyssä, paluumatka kaupungilta kotiin puiston keinussa, kun voi kuunnella kännykästä musiikkia ja käydä pikkuhiljaa läpi niitä kaikkia sisällä vellovia tunteita. Mulla menee vielä pitkän aikaa päästä tästä yli ja etenkin oppia uudestaan luottamaan kehenkään uuteen, ja en voi edes nyt sanoa että olisin päässyt sen pahimman yli, mutta alan pikkuhiljaa uskoa siihen että se on mahdollista.


Jo ennen kun uskoin Jumalaan, uskoin kahteen asiaan: karmaan ja kohtaloon. Karman laki antaa ihmisille sitä mitä he ansaitsevat, hyvät tai pahat teot takaisin. Tämä on välillä vähän vaikeaselkoista, kun esimerkiksi nyt en koe millään tavalla ansainneeni tätä, kuinka pahasti mua on satutettu, kun taas suhteen alussa ajattelin, että ansaitsen täysin tän kaiken hyvän olon mitä sain. Mutta karma ei ole matikkaa, se ei ole plus-miinus-laskentaa ja asioiden arvottamista ja sitten päättelyä että onko Jumala reilu vai ei. Se ei ole läheskään niin yksinkertaista. Karma vaikuttaa meissä kaikissa jokaiseen tekoomme ja antaa elämälle tasapainon. Jotkut ihmiset eivät enää löydä tasapainoa oltuaan hukassa liian pitkään, ja se on surullista.


Kohtaloon uskominen kuvaa ja edustaa hyvin mun elämän tunteella elämistä ja sellasta draamakuningatar-asennetta: mun tunteet ailahtelee tosi paljon lyhyessäkin ajassa. Tämä ei siis tarkoita esimerkiksi kiintymyssuhteita, vaan sellaiset pinnallisempia fiiliksiä. Olen erittäin sitoutuva ihminen ja kiinnyn verrattain helposti, kaipaan aina taustalle sen perusturvallisuuden, mutta mulle mikään ei vaan voi olla tasaista ja rauhallista. Musta tuntuu että draama ja vuoristorata seuraa mua aina pyytämättäkin kaikkeen. En voi ohittaa oikeen mitään olankohautuksella: rakastun tulisesti, loukkaannun verisesti, olen (aina tähän asti ollut) nopeasti valmis antamaan anteeksi, itken sydäntäraastavasti, nauran ihan tunteella kaksin kerroin karkkihyllyllä, kaverin lattialla, missä vaan. Mässäilen tavallaan kaikilla tunnekuohuilla, mitä irti saan, kun loppujen lopuksi tiedän ihmissuhteiden olevien pysyviä ja vakaita sen kaiken irrottelun alla.
Kohtalo kuvaa mulle jotain sitä hölmöä meant-to-be-uskoa, mikä on mulle ollut aina ominaista. Uskon, että kaikelle on tarkoitus, että tapaat juuri sellaiset ihmiset jotka tekee sun elämästä sellaisen kun kuuluu. Teet just ne virheet ja valinnat, jotka muokkaa susta sellaisen ihmisen, mitä susta pitää tullakin. Mikään tapahtuma, yksikään virhe tai kukaan ihminen sun elämässä ei ole merkityksetöntä. Tälläkin kaikella on tarkoitus tehdä musta aivan vitun paljon vahvempi ihminen, oppia tosi paljon itsestäni ja muista ja varmaan - toivottavasti - myös opettaa mun eksälle tästä jotain. En voi sanoo että olen siinä pisteessä vielä pitkään aikaan, mutta joku päivä katson taakseni ja tiiän, että olen.


Mun jumalasuhde on sinänsä nyt tän viikon ollut vähän heikolla kantilla, kun en oo jaksanut rukoilla. Se oli vaikeina aikoina mulle suunnilleen elämänehto, nyt musta tuntuu et en yksinkertaisesti jaksa. Käyn muutenkin läpi fiiliksiäni koko ajan. Rukoileminen onkin vaihtunut siihen, että joka päivä on joku hetki, kun muistan, et Jumala on tässä kaiken takana ja mun tukena. Vaikka en itse jaksaisikaan tukea Jumalaan, hän on silti siellä jossain taustalla. En tunne vihaa tai katkeruutta, mutta tiiän, että vaikka en itse olisikaan maailman aktiivisin ihminen tai pyrkisi edes ollenkaan Jumalan kanssa yhteyteen, Hän järjestää mun asioita pikku hiljaa ja huolehtii. Vähän niin kuin vanhemmat: vaikka niille ei enää uskoudukaan tai juttele samalla lailla, tai kaipaa heitä lähelleen turvaksi, he silti turvaa sut taloudellisesti, antaa kodin ja ruuan. Jumala tuntuu vähän etäiseltä just nyt, ja oikeestaan ei se haittaakkaan.
 


I've said it so many times
I would change my ways
No, nevermind
God knows I've tried
 
Call me a sinner, call me a saint
Tell me it's over I'll still love you the same
Call me your favorite, call me the worst
Tell me it's over I don't want you to hurt
It's all that I can say. So, I'll be on my way

I finally put it all together,
But nothing really lasts forever
I had to make a choice that was not mine,
I had to say goodbye for the last time