For I know that the LORD is great, and that our Lord is above all gods

Hyvänmielenpostausjee!!

Tulin vaan ilmoittamaan että:

1) mulla on maailman paras kesätyö, joka oli NIIN johdatusta koska en ees hakenut sinne vaan mulle tarjottiin paikkaa! Tänään tein kaikkee hauskaa ja sain paljon palautetta:) Rakastan saada rakentavaa palautetta, koska haluan olla työssäni hyvä ja kehittyä. Sen lisäksi liimasin jotain kaksi tuntia tarroja rukouskalentereihin ja olin ihan onnessani koska se on niin rentoa ja aivotonta hommaa :D jooo mulla on kristillisessä yrityksessä työ, voisko olla parempaa mulle just nyt?!

2) rukoilin eilen kävelymatkalla, kun mun jalassa oli rakko ja siihen sattui joka kerta sillä jalalla astuessa. Jumala on paras, koska tän mun vienon pyynnön jälkeen mun rakkoon ei enää sattunut niin paljoa! Sitten aloin miettiä, johtuuks kivun väheneminen vaan siitä, että mä uskoin siihen, että se lähtis. Sit aloin miettiä, että onks sillä mitään väliä!!

3) mun tekis kauheesti kirjotella tänne vähän juttusarjaa 10 käskystä ja miten itte ymmärrän ne!:) toivottavasti ehtisin kirjotteleen esim. ens viikolla.

4) toi WWF:n uus mainos missä on ihmiset ja eläimet rinnakkain on ihan HUIPPUIHANA <3

5) mun on jo aika kauan tehny mieli katsoa Elokuu (se suomalainen leffa) uudestaan, koska se on visuaalisesti niiiin hieno :)

6) lakkaan tällä hetkellä kynsiä ja näistä tulee hienoot!

Ei muuta. Siukkuja kaikille!

found my way out

Huhhuh mikä viikonloppu, ei voi muuta sanoa. Niin paljon kaikkea sekavaa ja asdfghjklöä liian lyhyessä ajassa, pää menee sekaisin ja ajatukset sinkoilee ympäriinsä eikä niistä saa mitään otetta.

Hetken mielijohteesta syntynyt päätös, joka heilautti mua paikoiltani ja sai kyseenalaistamaan, kuinka vakaa oikeestaan edes olen tai olin päätöksessäni salata tämä kaikki kaikilta. Oliko tää nyt sitten fiksua, sen ei tiedä kun Jumala itse. Vaikka mulla ei ollut mitään ahdistusta aiemmin, nyt mulla on kuitenkin valtava helpotus. Toivon, että tän kynnyksen ylittäminen ei jäänyt pelkästään siihen hetkeen, vaan sen positiivinen vaikutus ylettäisi jatkossa pidemmälle. Näköjään Jumalan tiet ovat erittäin, erittäin, erittäin tutkimattomat.

Aiheettomasti vastaanotettu raivokohtaus, tunteet heilahtelee laidasta laitaan. Vihasta loukkaantumiseen, kostonhimosta jopa sääliin. Kohtuuton, törkeä, asiaton paskapää. Ei enää mitään sanottavaa, itkut itketty ja riidat riidelty. Ja silti luulin että niin oli ennenkin. Poissa sydämestä, poissa mielestä, poissa elämästä.

Toisaalla sekavia fiiliksiä, mitä se tuntee mua kohtaan, mitä mä tunnen sitä kohtaan?? Mitä tästä tulee, tuleeko mitään? Apuapuapua.

Tän kaiken keskellä, takana, mielessä, sydämessä: rauha ja Jumala.

Mulla ei muuten ole mitään sellaista vastaan jos joku ei halua kuulla Sanaa tai torjuu Jumalan, mutta tän yhden asian takia mä toivon, että kaikilla olis usko. Vaikka elämä heittelee ja kolhii, vaikka Jumala ei ota aina vastaan kun horjut, silti sulla on sydämessä ja sielussa usko parempaan, tieto siitä että aina, aina sä voit nousta tulesta makaamasta ja lähteä ylöspäin, etkä sä ole koskaan yksin. Se rauha, mikä kaiken sen pinnan myrskyjen, sateen ja tuulen alla merenpohjassa on, on jotain mitä kaikki tarvitsee elämäänsä.

kiitos, merci, grazie, tack, thank you

 Voisin ensin vähän purkaa mun nykyistä tilannetta, kun oon kerran aloittanutkin. Joo, mulla menee tällä hetkellä ihan hyvin:) En voi sanoo että olen kokonaan päässyt entisestäni yli, mutta oon jo alkanut tosi hyvin tottua uuteen elämäntilanteeseen ja esim Facebook-stalkkaaminen, eksän ja sen uuden ajatteleminen ja katkeruus on vähentyneet huomattavasti. Tiiän, että tälle kaikelle on ollut joku tarkoitus ja oon oppinut tästä tosi paljon! Ja kyllä, mulla on tällä hetkellä vähän juttua yhden uuden jätkän kanssa, ei luultavastikaan mitään seurusteluun johtavaa, mutta vähän piristystä molempien kesään.

 Mun elämässä on ollu aika notkahdus just vähän aikaa sitten: tuntu että kaikki mullistu ylösalasin ja jouduin ihan uudenlaiseen tilanteeseen. Mun jumalasuhde on kärsinyt tässä tosi paljon ja oon hyvin tietoinen siitä: tein päätöksen, että keskityn nyt itseeni ja omaan tilanteeseeni, ja annan Jumalan luotsata mua taustalla, sen sijaan että oisin turvannut Häneen ja koittanut sen avulla päästä yli tästä. Tavallaan tää on mulle edelleen tosi ominaista, että on vaikea tukeutua johonkin "ulkopuoliseen" silloin kun pitää selvitä hankalasta tilanteesta. Mielestäni se ei kuitenkaan ole osoitus heikosta uskosta tai siitä, että jotenkin tekisin jotain "väärin": tiedän, että Jumala on siellä taustalla, mutta haluan selvitä itsenäisesti ja uskon, että se sitten kans loppupeleissä kasvattaa mua ja opettaa mulle eniten. 

Nyt, kun elämä alkaa taas tasoittua ja löytää uuden kulkusuunnan, alan huomata enemmän Jumalan vaikutusta elämääni ja tähän kaikkeen. Mulle tuli just mieleen yksi tarina, mikä kerrottiin meille kai riparilla. 

Eräällä asuinalueella alkoi tulvia ja vesi alkoi nousta niin korkealle, että ihmisten piti lähteä kodeistaan. Eräs mies jäi kuitenkin taloonsa rukoilemaan Jumalaa eikä pelastautunut. 
Naapuri tuli varoittamaan miestä ja pyytämään tätä mukaansa, mutta hän kieltäytyi sanoen: "Jumala pelastaa minut vielä." 

Pian poliisit tulivat paikalle veneillä etsimään loukkuun jääneitä ihmisiä ja huomattuaan miehen he pyysivät häntä mukaansa. Mies kieltäytyi sanoen: "Jumala pelastaa minut vielä."

Vesi nousi jo niin korkealle, että mies joutui kiipeämään talonsa katolle pysyäkseen vedenpinnan yläpuolella. Pelastushelikopteri huomasi miehen ja lensi tämän luokse tarjoamaan apuaan, mutta mies kieltäytyi edelleen sanoen: "Jumala pelastaa minut vielä." Pian tämän jälkeen hän hukkui.

Taivana porteilla mies kysyi Jumalalta: "Isä, minä rukoilin pelastusta. Miksi annoit minun kuolla?"

Jumala vastasi: "Mutta poikani, minähän yritin kolmesti auttaa sinua."

Jumala ei ole ollut mun mielessä päällimmäisenä viime viikkoina. Silti Jumala on ollut läsnä koko ajan. Pyhä Henki on ollut kavereissa, jotka istuvat mun kanssa mäkkärissä kolmatta tuntia, pelleilevät autiolla uimarannalla, tarjoavat kaljaa tai karkkia, antavat rahat pehmikseen eivätkä pyydä takaisin, istuvat vieressä lattialla jutellen syvällisiä ja tulevat halaamaan ex temporee. Rakkaus on ollut katseissa, spontaaneissa lausahduksissa, siinä kun joku kaappaa syliin ja lähtee kantamaan sua ties mihin, ryömii peiton alle viereen ja pussaa tai lähtee sun kanssa hyppimään suihkulähteeseen (keskiyön aikoihin, yllättävän hyvä idea.) Siunaus on ollut siinä lauantai-illan pyöräilyhetkessä, kun adrenaliini pumppaa suonissa, ohi viilettävän grillin paistorasvantuoksu leviää viileään yöhön ja kaupungin valot kiitävät viivoina ohi. Siinä kun tuntuu että on villi, vapaa, saavuttamaton, voittamaton. Yksin.

Niin se Jumala vaan on siinä kaikessa. Ja meissä kaikissa. Niissä, jotka Herran kieltävät tai halventavat, jokaisessa teossa, sanassa ja toiveessa. Koska sillä kaikella on merkitys, kaikki johtaa johonkin.

Tällaista tänään ajattelin.

KIITOS Jumala kaikesta, mitä oon saanut. Elämä on lahja, loppumaton seikkailu, tie täynnä eri polkuja, jotka mutkittelevat, haarautuvat, johtavat yhteen. Palapeli, jonka palat osuvat kohdilleen tai sitten eivät, osa hukkuu, kuva vaillinaistuu, mutta kokonaisuus säilyy. Kaikki on meille niin sekavaa, ja silti everything happens for a reason. Jumala on karma, Jumala on kohtalo.

E L O S S A

Mun tekis mieli... Ääwäwää. En osaa selittää. Apua. Hihi. Palan halusta kirjottaa tänne just nyt ja selittää teille ja puhua, mut pelkään et en löydä oikeita sanoja. Voiko tälle ees löytää?

Pyöräilin just kotiin. Tiiättekö sen ihan mielettömän tunteen, kun kuuntelet musaa kuulokkeilla, sanat puhuu sulle sun fiiliksistä sun puolesta ja kertoo sulle tarinaa ja kaikki muu katoaa ympäriltä? Se on jotain ihan maagista. Nyt kun pyöräilin tuolla viileessä yössä kotiin, tajusin yhtäkkiä jotain pelottavaa, suurta, hämmentävää. Mä olin onnellinen. Ihan sika onnellinen. Pitkästä aikaa!!

Tajusin jotenki niinkun joku olis lyöny mua lekalla päähän, et meidän parisuhteessa en ollu ollu onnellinen pitkään aikaan. Ehkä sen yhden ohikiitävän päivän. Nyt mä tajusin, et voin oikeesti olla onnellinen joka IKINEN päivä!! Se ei riipu kenestäkään muusta kun musta itsestäni. Musta tuntuu, et samalla kun ajauduin siihen miellyttämisenhaluun ja kompromisseihin, mä myös hävitin itseni, unohdin kuka oon. Mä oon porukassa se, joka haluaa aina mäkkäriin, ihan sama kuinka monta kertaa siellä on jo oltu tänään! Mä en uskalla kattoo kauhuleffoja, saan hyvät kännit kahdesta siideristä, nauran aina liikaa, leikin oman elämäni stand-up-koomikkoa ruokakaupassa, laulan youtuben mukana, sanon randomeille aina jotain tyhmää, lakkaan intohimoisesti kynsiä,uskon salaa Jumalaan ja en pystyisi elämään ilman miesseikkailuja, ihastusta vatsanpohjassa ja jotain tiettyä ihmistä mielessä. Mä unohdin tän kaiken.

 Siinä kun mä pyöräilin ja kuuntelin musaa ihan täysillä tärykalvot voihkien, mä tunsin mun kaikilla aisteilla sen fiiliksen. Paistorasvan tuoksu grilliltä, joka suhahti ohi, viileän mutta lempeän viiman kasvoilla, kaupungin valot ja musiikin korvissa täysillä. Ajattelin mun elämäni miehiä: lapsuuden ihastusta, jonka kanssa pussailtiin vintillä, idiootteja, huomaamattomia, nörttejä, liian cooleja: pussailua kaatosateessa keväällä ja ilotulitusten alla uutenavuotena, leikkipuiston keinussa, auton etupenkillä, saunassa, mustikkashottien vieressä keittiön pöydällä. Kaikkia ihastuksia, pinnallisia tai syvällisiä, ja ensimmäistä rakkautta, joka päästi irti. Mun päätös alkaa elää viime syksynä oli mun elämäni paras. Kaikista ala- ja ylämäistä huolimatta mä rakastan mun vuoristorataa just näin. Mun teki mieli huutaa korkeimmalta sillalta tummaan veteen ja katulamppuihin, rannan puille, sorsille, nukkuvalle kaupungille: MÄ OLEN ELOSSA!! Sen parempaa tunnetta kun ei oikeesti ole.

Tiiän, että muhun vielä sattuu. Tiiän, että Jumalaon kulkenut mun kanssa koko tän matkan, antanu kompastella, liidellä, hypätä tuntemattomaan, rakastua, pettyä, vihata, nauraa ja päästä yli.

Taisin just ymmärtää, miks Jumala antaa meidän kokea vastoinkäymisiä.

Koska kun löytää sen elämän huuman, kun tajuaa kuinka mieletön lahja se on, kärsimyksellä ei ole enää mitään merkitystä.

Hyvää yötä maailma, aamen.

Call me a sinner, call me a saint

Heippa kullat ♥ !


Oon tässä vietellyt pientä hiljaisuutta juurikin eron ja sen jälkipuintien takia. Sillä hetkellä on niin helppo sanoa, ettei halua tai pysty näkemään enää koskaan, ei voi enää pitää yhteyttä. On yhteisiä kavereita, pieni kaupunki, toisia ajatuksia, liikaa ikävää. Liikaa selvittämättömiä asioita ja yllätyksiä, just kun luulit ettei mikään voi enää satuttaa nyt enempää, tulee se pahin. Kun luulet tietäneesi jo kaiken syistä, paljastuu taustalta vielä jotain hirveämpää. Minkä pystyi aavistamaan jo kauan sitten, mutta halusi vain haudata ja vakuuttaa itselleen, että epäilee turhaan ja miettii liikoja.


Mua satutettiin pahimmalla mahdollisella tavalla, monta kertaa, jo kauan ennen suhteen loppua - mä jopa tunnen sen tytön, se ei edes voinut olla joku baarirandomi. En pysty käsittämään tai ymmärtämään miksi tai miten pystyy.


Oon viimeisen viikon vaan keskittynyt järjestämään itselleni tekemistä - Luojan kiitos mulla alkoi työt maanantaina ja mulla on ens viikollakin etätöitä, jolloin on pakko välillä voida keskittyä johonkin muuhunkin. Oon nähnyt kavereita: syönyt jätskiä ja itkenyt, käynyt kävelyllä, istunut mäkkärissä, käynyt leffassa itkenyt vessassa kunnes joku tulee repimään sut ylös ja sen jälkeen toinen joka on kokenut tasan saman tulee halaamaan ja kuiskaa mä lupaan että sä selviät tästä. Olin juomassa perjantaina ja lauantaina - sain perjantaina kuulla tän koko totuuden kun kutsuin sen samaan paikkaan missä olin ja halusin kysyä suoraan, sen jälkeen en oo nähnyt eksääni. Kavereiden kanssa on hyvä olla, saa jutella ja nauraa ja keskittyä ihan muihin asioihin, haukkua eksää ja nauraa sille. Sit on niitä yksinäisiä hetkiä aamujunassa, iltoja omassa sängyssä, paluumatka kaupungilta kotiin puiston keinussa, kun voi kuunnella kännykästä musiikkia ja käydä pikkuhiljaa läpi niitä kaikkia sisällä vellovia tunteita. Mulla menee vielä pitkän aikaa päästä tästä yli ja etenkin oppia uudestaan luottamaan kehenkään uuteen, ja en voi edes nyt sanoa että olisin päässyt sen pahimman yli, mutta alan pikkuhiljaa uskoa siihen että se on mahdollista.


Jo ennen kun uskoin Jumalaan, uskoin kahteen asiaan: karmaan ja kohtaloon. Karman laki antaa ihmisille sitä mitä he ansaitsevat, hyvät tai pahat teot takaisin. Tämä on välillä vähän vaikeaselkoista, kun esimerkiksi nyt en koe millään tavalla ansainneeni tätä, kuinka pahasti mua on satutettu, kun taas suhteen alussa ajattelin, että ansaitsen täysin tän kaiken hyvän olon mitä sain. Mutta karma ei ole matikkaa, se ei ole plus-miinus-laskentaa ja asioiden arvottamista ja sitten päättelyä että onko Jumala reilu vai ei. Se ei ole läheskään niin yksinkertaista. Karma vaikuttaa meissä kaikissa jokaiseen tekoomme ja antaa elämälle tasapainon. Jotkut ihmiset eivät enää löydä tasapainoa oltuaan hukassa liian pitkään, ja se on surullista.


Kohtaloon uskominen kuvaa ja edustaa hyvin mun elämän tunteella elämistä ja sellasta draamakuningatar-asennetta: mun tunteet ailahtelee tosi paljon lyhyessäkin ajassa. Tämä ei siis tarkoita esimerkiksi kiintymyssuhteita, vaan sellaiset pinnallisempia fiiliksiä. Olen erittäin sitoutuva ihminen ja kiinnyn verrattain helposti, kaipaan aina taustalle sen perusturvallisuuden, mutta mulle mikään ei vaan voi olla tasaista ja rauhallista. Musta tuntuu että draama ja vuoristorata seuraa mua aina pyytämättäkin kaikkeen. En voi ohittaa oikeen mitään olankohautuksella: rakastun tulisesti, loukkaannun verisesti, olen (aina tähän asti ollut) nopeasti valmis antamaan anteeksi, itken sydäntäraastavasti, nauran ihan tunteella kaksin kerroin karkkihyllyllä, kaverin lattialla, missä vaan. Mässäilen tavallaan kaikilla tunnekuohuilla, mitä irti saan, kun loppujen lopuksi tiedän ihmissuhteiden olevien pysyviä ja vakaita sen kaiken irrottelun alla.
Kohtalo kuvaa mulle jotain sitä hölmöä meant-to-be-uskoa, mikä on mulle ollut aina ominaista. Uskon, että kaikelle on tarkoitus, että tapaat juuri sellaiset ihmiset jotka tekee sun elämästä sellaisen kun kuuluu. Teet just ne virheet ja valinnat, jotka muokkaa susta sellaisen ihmisen, mitä susta pitää tullakin. Mikään tapahtuma, yksikään virhe tai kukaan ihminen sun elämässä ei ole merkityksetöntä. Tälläkin kaikella on tarkoitus tehdä musta aivan vitun paljon vahvempi ihminen, oppia tosi paljon itsestäni ja muista ja varmaan - toivottavasti - myös opettaa mun eksälle tästä jotain. En voi sanoo että olen siinä pisteessä vielä pitkään aikaan, mutta joku päivä katson taakseni ja tiiän, että olen.


Mun jumalasuhde on sinänsä nyt tän viikon ollut vähän heikolla kantilla, kun en oo jaksanut rukoilla. Se oli vaikeina aikoina mulle suunnilleen elämänehto, nyt musta tuntuu et en yksinkertaisesti jaksa. Käyn muutenkin läpi fiiliksiäni koko ajan. Rukoileminen onkin vaihtunut siihen, että joka päivä on joku hetki, kun muistan, et Jumala on tässä kaiken takana ja mun tukena. Vaikka en itse jaksaisikaan tukea Jumalaan, hän on silti siellä jossain taustalla. En tunne vihaa tai katkeruutta, mutta tiiän, että vaikka en itse olisikaan maailman aktiivisin ihminen tai pyrkisi edes ollenkaan Jumalan kanssa yhteyteen, Hän järjestää mun asioita pikku hiljaa ja huolehtii. Vähän niin kuin vanhemmat: vaikka niille ei enää uskoudukaan tai juttele samalla lailla, tai kaipaa heitä lähelleen turvaksi, he silti turvaa sut taloudellisesti, antaa kodin ja ruuan. Jumala tuntuu vähän etäiseltä just nyt, ja oikeestaan ei se haittaakkaan.
 


I've said it so many times
I would change my ways
No, nevermind
God knows I've tried
 
Call me a sinner, call me a saint
Tell me it's over I'll still love you the same
Call me your favorite, call me the worst
Tell me it's over I don't want you to hurt
It's all that I can say. So, I'll be on my way

I finally put it all together,
But nothing really lasts forever
I had to make a choice that was not mine,
I had to say goodbye for the last time