Give me the strenght to let everything go

Moi ♥

Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitainen fiilis siitä, kuinka yksityiskohtaisesti mun pitäisi kertoa niistä asioista joista haluan. Tää kuitenkin liittyy mun parisuhteeseen, ja se ei ole millään tavalla tämän blogin aihe, mutta sivuaa sitä Jumalan kosketusta elämässäni, josta haluan kirjoittaa. En usko että mulla on miltei yhtään kiinnijäämisen mahdollisuutta, että poikaystäväni tyyliin lukisi juttujani ja päättelisi niistä henkilöllisyyteni ja oman osallisuutensa, mutta silti tuntuisi väärältä avautua liikaa yksityisestä asiasta. Ja mun tyyli kirjoittaa tätä on kuitenkin aika lailla tajunnanvirtatyyppistä, annan vain näppiksen laulaa enkä juurikaan suunnittele tai mieti mitä kirjoitan. Mutta yritetään.

Mulla ja poikaystävällä oli vähän riitaa alkuviikosta, monta tekijää yhdessä aikaansai vähän jäätävän tunnelman :S Tai oikeastaan vähän enemmänkin jäätävän. En sitten tiennyt mitä tehdä, tuli vaan sellainen tunne että pakko päästä kävelemään ulkoilmaan. 

Me aloitettiin parin kaverin kanssa viime syksynä käymään kävelylenkeillä tosi usein, aina kun elämä potki tai hymyili tai oli jotain mietityttävää tai uusia juoruja niin soitettiin että nyt on kävelyn paikka tai sitten vaan saattoi havahtua siihen, että oman oven takana on ex temporee pari kaveria ja ei muuta kun menoksi. Kävelystä tuli jotenkin ihan mielettömän terapeuttista, kävin isoja asioita läpi syksyllä ja opin puhumaan suuni puhtaaksi, mistä on tullut erittäin tärkeä ominaisuus mulle: puhun muutenkin paljon ja selitän pienistäkin asioista helposti juurta jaksaen. Kun on onnellinen jostain, on pakko hehkuttaa ja selittää kaikki yksityiskohtia myöten ja siitä tulee paitsi itselle vielä lämpimämpi olo, myös tartuttaa myötäilon kuulijalle hyvin helposti - tai ainakin itse olen huomannut saavani valtavan hyvän fiiliksen kun joku kaverini on ihan onnesta soikeana selitellyt juttujaan. Kun joku asia mietityttää, harmittaa, ärsyttää tai saa surulliseksi, on mulle tosi tärkeää että pystyn puhumaan kaiken pahan olon ulos ja kertomaan ääneen huolet ja murheet, ettei joudu vatvomaan asioita yksin. Asioista tulee helpompia käsitellä kun ne kuulee konkreettisesti puhuvansa, ja myös vastapuolen reaktiot ja tuki ovat tosi tärkeitä. Olen myös sen verran levoton, että käveleminen puhumisen kanssa on ihan täydellinen kombo: kaiken sisällä vellovan hyvän tai pahan energian voi purkaa askeliin, sihen että polkee ja talloo pahat asiat jalkoihinsa pois mielestä tai hyppelehtii riemuissaan täynnä onnea. En vois koskaan mennä varmaan puhumaan terapeutille, alkaisin kuitenkin ravata ympäri huonetta :D En vaan pystyisi istumaan paikallaan kun olen täynnä raivoa tai surua! Itkemistä helpottaa huomattavasti se, että voi vain kävellä eteenpäin ja jättää pahoja asioita taakseen samalla kun askeleet kantavat ja olo helpottaa sen verran, että pystyy jo puhumaan.

Lähdin siis yksin kävelylle, ajatuksena jutella vähän aikaa Jumalan kanssa. Kävelin kauniissa kesäillassa ja mietin asioita, miten tuntisin parhaiten että puhuisin juuri suoraan Jumalalle ja tuntisin sen yhteyden ilman että olen paikallani rukoilemassa. Yritin puhua ajatuksissani, mutta sanat karkasivat ja mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä. Sitten aloin kävellessäni kuiskata hiljaa ja katsoa kohti taivasta. Valtavaa, ääretöntä, kaunista taivasta.

Rukoilin Jumalalta ymmärrystä, lohtua ja tukea. Rukoilin apua tilanteeseen ja tunnustin olevani voimaton. Tajusin samalla myös jotain, ehkä Henki kirkasti ajatukseni tälle: vaikka uskon Jumalan johdattavan mun omaa elämääni juuri siihen suuntaan mihin mun on paras mennä, mun on tosi vaikea hyväksyä se että Hän johdattaa mua myös ihmissuhteissa ja muiden ihmisten kanssa. Mun jumalasuhteessa ehkä yksi vaikeimmista asioista on se, että pystyisin alkaa edes vähän luottamaan siihen, että Jumala tietää, mikä mulle on parasta seurustelusuhteissa ja ystävyyssuhteissa: että Hän tietää, mikä tulee onnistumaan, mikä ei tule onnistumaan. Samalla kun alan oivaltaa sen, kuinka Herra todella on kaikkivoipainen, läsnä aivan kaikkialla ja koko ajan kaikkien maailman ihmisen keskuudessa, alan myös ymmärtää sen että hän todella tietää kaiken: myös esimerkiksi sen, mitä mulle tapahtuu tulevaisuudessa. Ja mitä mun ystävyys- ja parisuhteille tapahtuu tulevaisuudessa. Kuvitelkaa, Hän tietää jo nyt mun seurustelusuhteen tulevaisuudesta ihan kaiken! Hän tietää eroammeko jossain vaiheessa, jos eroamme palaammeko yhteen, menemmekö ehkä oikeasti naimisiin ja perustamme perheen. On vaan niin vaikeaa antaa jotain itselle niin tärkeää kokonaan jonkun toisen käsiin ja luottaa siihen, että joku tuntee ihmissuhteeni paremmin kuin minä tai me itse. Rukoilin Jumalalta vahvuutta itselleni uskaltaa luottaa siihen, että vaikka kokisinkin tulevaisuudessa äärimmäisen tuskallisia eroamisia ja ihmissuhteiden rikkoutumista, pystyisin silti tuskan keskellä tietämään, että näin on mulle parempi. Rukoilin vahvuutta antaa kaikki Jumalan päätettäväksi. Ja lisäksi rukoilin vahvuutta ja kestävyyttä parisuhteelleni ja ystävyyssuhteilleni ja voimaa selvitä kaikista karikoista eteenpäin. Koska tiedän myös, että just nyt mun on erittäin hyvä olla tässä suhteessa ja uskon myös järjellä eikä vain tunteilla ajateltuna, että tämä voisi kestää. Ja että tämä olisi just se, joka on hyväksi mulle.

Jumala otti sitten ohjat käsiinsä ja me saatiin asiat selvitettyä. ♥ Se vaati sen parin päivän kärsivällisyyden, ja mulla oli kaikkien epävarmojen ja sekavien fiilisten pohjalla kuitenkin luotto siihen, että kyllä tää tästä järjestyy, pitää vaan antaa aikaa eikä päivän tai parin perusteella voi tapahtua vielä mitään radikaalia. :) Tunsin taas, että kun hädässä käännyn Jumalan puoleen, hän kyllä vastaa mulle ja johdattaa mua just silleen kun mulle on hyväksi. Sen lisäksi, että mulla oli luotto parisuhteeseen, mulla oli myös luotto siihen, että Jumala kyllä järjestää tän asian tavalla tai toisella. Sellainen rauha, jota en ole aiemmin tuntenu pahoissa tilanteissa. Että vaikka ei tuntuisi, että asiat järjestyisivät hyvin tai että vaikka tietäisi, että kohta saattaa sattua, silti tietää, että Jumalan rakkaus on siellä jossain syvällä pohjana. Mä saatan horjua, mutta mä en kaadu :) Elämä ei ole elämää ilman tuskaa silloin tällöin, pahoista asioista oppii ja tulee entistä vahvemmaksi, ja kun tuntee entistä enemmän sitä rauhaa, että kyllä tää tästä tavalla tai toisella jossain vaiheessa, niin pystyy myös luottamaan kaiken entistä enemmän Jumalan hoidettavaksi.

Et ei mulla tässä muuta. Oli kiva päivä, ihanaa viikonloppua ja siukkuja ♥ Nautitaan säästä!