Erottiin sunnuntaina.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
perjantai 22. kesäkuuta 2012
it feels like you're a million miles away
Tällasia fiiliksiä tänään. Kuuntelen musaa yksin kotona, oon melko lailla itkenyt koko eilisen illan, yön yrittänyt nukkua ja aamulla jatkanut itkemistä. Nyt just tuntuu siltä et ei oo enää kyyneliä itkettäväksi, äsken kun tein ruokaa aloin yhtäkkiä itkeä kesken kaiken. Mulla on kasa toffeekarkkeja sängyllä ja illalla suunnitelmissa mennä kaverille, itkeä vielä vähän lisää, lantrata likööriä ja kehitellä joku hyvä juomapeli, avautua, mennä mäkkiin keskellä yötä, itkeä ehkä vähän lisää kun kävelen yksin kotiin. Koska en saa jäädä tietenkään yöksi mihinkään vaikka on juhannus.
Parempaa juhannusta teille
lauantai 16. kesäkuuta 2012
Eat Pray Love
Tänään. Oli hyvin huono päivä. Nyt on ollut huono viikko, viime viikkokin oli itse asiassa aika huono.
Kotona mun tilanne vanhempien kanssa on kiristynyt pahimmaksi ehkä koskaan. Mulla on ollut aina aika tiukkaa kotona, viikonloppuisinkin kotiintuloaika kello 1 viimeistään, jos menen yöksi jollekin äitillä pitää olla sen kaverin vanhemman puhelinnumero kenelle menen. Mun pitää vanhimpana lapsena tehdä eniten kotitöitä, samalla kun nuorin pikkusiskoni pääsee paljon helpommalla kuin itse pääsin samassa iässä.
Viime aikoina musta on vaan tuntunut, että tää tilanne vaan menee pahemmaksi ja pahemmaksi: okei, tein virheen. Tein jotain mitä en olis saanut tehdä suunnilleen kuukausi sitten ja jäin siitä kiinni. Rangaistus: uus kännykkä pois, maksan silti joka kuukausi puhelinlaskustani 10€ siitä nettiyhteydestä mikä tällä nykyisellä kivikautisella kännykällä ei tietenkään toimi. Uus kännykkä odottaa sitä hetkeä, kun opin "käyttäytymään paremmin". En pääse mihinkään yöksi, en pääse mökkeilemään, mulle huudetaan joka päivä eri asioista. Mulla menis varmaan tuntikausia kertoa tässä kaikki ja mun yksityisyyden rajat paukkuis aika lailla, joten hyväksyn nyt sen, että te ette tämän perusteella pysty yhtään ymmärtämään, kuinka paha olo mulla on aina kotona ollessa. Musta tuntuu, että mua ei hyväksytä enää, koska mulla on omat mielipiteet, sanon vanhemmilleni vastaan ja vaadin saavani itsenäistyä. Mulle ei anneta ollenkaan hengitystilaa, vapautta kasvaa ja kompastella rauhassa, oppia virheistään ja sen kautta itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi. Tänään mun isä huusi mulle, että mä näytän pornolta mun uusissa farkkushortseissa, mitkä ei ole mitenkään erikoiset, ihan normaalit H&Mstä ostetut. Pornolta. Miltä susta tuntuis, jos sun isä sanoisi sulle että sä näytät pornolta? Likaiselta, halveksitulta.
Oon huomannut, että nyt kesäloman aikana, kun mun piti alkaa lukea Raamattua (enkä oo oikeesti edes siihen koskenutkaan), mulla oli vielä vähän aikaa sitten tosi huono omatunto siitä, etten ole nähnyt yhtään vaivaa uskonelämäni syventämiseen. Kunnes tajusin, että nykyään mä rukoilen suunnilleen joka päivä! Mä olen tän tilanteen takia suunnilleen riippuvainen rukoilusta!!
Joskus ennen kun tulin uskoon, kun mulla oli tosi paha tai ahdistava olo, mä aina rukoilin. Itkin ja rukoilin ja aloitin aina lauseella "mä en tiedä, onko siellä ketään, mä en tiedä huudanko vaan tuuleen vai kuuleeko joku mua oikeasti". Ne oli ohimeneviä, synkkiä hetkiä jotka sittemmin väistyi ja saatoin jättää asian taakseni, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Jumala oli oikeasti kuunnellut ja auttanut, vaikken ollut Häntä vielä tunnustanutkaan. Nyt kun tiedän, että Jumala kuuntelee mua ja näkee mut joka joka ikinen hetki, musta tuntuu tosi hyvältä vaan laittaa kädet ristiin ja tuntea, kun lämpö virtaa mun kämmenten välissä ja koko mun kropassa on hyvä fiilis, kun oon vain keskittynyt kertomaan Jumalalle mun huolet. Sillä hetkellä mikään ei voi satuttaa mua.
Vaikka en ole vielä huomannut muutosta, vaikka sitä ei pitkään aikaan tulisikaan, mulla on paljon helpottuneempi olo nyt kun voin kertoa mun huolet jollekin, joka tietää mua paremmin mitä tehdä. Jos en olis tässä tilanteessa uskossa, mulla olis paljon turvattomampi olo. Musta on myös ihan outoa, että vaikka en tiedä, tapahtuuko tähän mun tilanteeseen muutosta vielä vähään aikaan, ja vaikkei tapahtuisikaan, mulla ei ole mitään katkeruutta Jumalaa kohtaan, pikemminkin mun vanhempia kohtaan. Heikossa uskossa olis niin helppo luisua siihen, että miksi Jumala teet tämän minulle ja syyttää Jumalaa kaikesta, kääntää Hänelle selkänsä kun itsellä on vaikeaa. Nyt musta tuntuu, että vaikka Jumala ei muuttaisikaan mun tilannetta, mulla on kuitenkin aina se tuki, johon nojata, kun tuntuu että kaatuu. Mä myös uskon vahvasti siihen, että mikä ei tapa niin sattuu ja vahvistaa, eli kai tällekin joku tarkoitus on.
Kun aloin miettiä otsikkoa tälle vuodatukselle, aloin pyöritellä pray -sanaa mielessäni ja tästä tuli mieleen Eat Pray Love, se kirja josta on tehty myös leffa. Kirjan pray-osuus on ihan kuolettavan tylsä, leffassakin vähän laahaava, mutta kun miettii noita kolmea sanaa just nyt, ne kuvaa aika täydellisesti mun elämän balanssia, jota koitan pitää yllä vaikka mun kotona ja perheessä kuohuisikin.
EAT: nautiskele, naura, koe uutta, opi uutta, näe, haista, maista, tunne, kuule, viihdy, ilahdu, hyppää, shoppaile, mene, tee, rohkaistu.
PRAY: rukoile, nojaa, toivo, usko, vahvistu, tunnusta, ylistä, riemuitse, kunnioita, lähesty, kiitä, ole rehellinen.
LOVE: rakasta, myrskyä, riitele, sovi, suutele, hymyile, katso silmiin, kuuntele, kerro, rakastu, kosketa, tue, auta, iloitse, luota, pyydä, ansaitse.
Kotona mun tilanne vanhempien kanssa on kiristynyt pahimmaksi ehkä koskaan. Mulla on ollut aina aika tiukkaa kotona, viikonloppuisinkin kotiintuloaika kello 1 viimeistään, jos menen yöksi jollekin äitillä pitää olla sen kaverin vanhemman puhelinnumero kenelle menen. Mun pitää vanhimpana lapsena tehdä eniten kotitöitä, samalla kun nuorin pikkusiskoni pääsee paljon helpommalla kuin itse pääsin samassa iässä.
Viime aikoina musta on vaan tuntunut, että tää tilanne vaan menee pahemmaksi ja pahemmaksi: okei, tein virheen. Tein jotain mitä en olis saanut tehdä suunnilleen kuukausi sitten ja jäin siitä kiinni. Rangaistus: uus kännykkä pois, maksan silti joka kuukausi puhelinlaskustani 10€ siitä nettiyhteydestä mikä tällä nykyisellä kivikautisella kännykällä ei tietenkään toimi. Uus kännykkä odottaa sitä hetkeä, kun opin "käyttäytymään paremmin". En pääse mihinkään yöksi, en pääse mökkeilemään, mulle huudetaan joka päivä eri asioista. Mulla menis varmaan tuntikausia kertoa tässä kaikki ja mun yksityisyyden rajat paukkuis aika lailla, joten hyväksyn nyt sen, että te ette tämän perusteella pysty yhtään ymmärtämään, kuinka paha olo mulla on aina kotona ollessa. Musta tuntuu, että mua ei hyväksytä enää, koska mulla on omat mielipiteet, sanon vanhemmilleni vastaan ja vaadin saavani itsenäistyä. Mulle ei anneta ollenkaan hengitystilaa, vapautta kasvaa ja kompastella rauhassa, oppia virheistään ja sen kautta itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi. Tänään mun isä huusi mulle, että mä näytän pornolta mun uusissa farkkushortseissa, mitkä ei ole mitenkään erikoiset, ihan normaalit H&Mstä ostetut. Pornolta. Miltä susta tuntuis, jos sun isä sanoisi sulle että sä näytät pornolta? Likaiselta, halveksitulta.
Oon huomannut, että nyt kesäloman aikana, kun mun piti alkaa lukea Raamattua (enkä oo oikeesti edes siihen koskenutkaan), mulla oli vielä vähän aikaa sitten tosi huono omatunto siitä, etten ole nähnyt yhtään vaivaa uskonelämäni syventämiseen. Kunnes tajusin, että nykyään mä rukoilen suunnilleen joka päivä! Mä olen tän tilanteen takia suunnilleen riippuvainen rukoilusta!!
Joskus ennen kun tulin uskoon, kun mulla oli tosi paha tai ahdistava olo, mä aina rukoilin. Itkin ja rukoilin ja aloitin aina lauseella "mä en tiedä, onko siellä ketään, mä en tiedä huudanko vaan tuuleen vai kuuleeko joku mua oikeasti". Ne oli ohimeneviä, synkkiä hetkiä jotka sittemmin väistyi ja saatoin jättää asian taakseni, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Jumala oli oikeasti kuunnellut ja auttanut, vaikken ollut Häntä vielä tunnustanutkaan. Nyt kun tiedän, että Jumala kuuntelee mua ja näkee mut joka joka ikinen hetki, musta tuntuu tosi hyvältä vaan laittaa kädet ristiin ja tuntea, kun lämpö virtaa mun kämmenten välissä ja koko mun kropassa on hyvä fiilis, kun oon vain keskittynyt kertomaan Jumalalle mun huolet. Sillä hetkellä mikään ei voi satuttaa mua.
Vaikka en ole vielä huomannut muutosta, vaikka sitä ei pitkään aikaan tulisikaan, mulla on paljon helpottuneempi olo nyt kun voin kertoa mun huolet jollekin, joka tietää mua paremmin mitä tehdä. Jos en olis tässä tilanteessa uskossa, mulla olis paljon turvattomampi olo. Musta on myös ihan outoa, että vaikka en tiedä, tapahtuuko tähän mun tilanteeseen muutosta vielä vähään aikaan, ja vaikkei tapahtuisikaan, mulla ei ole mitään katkeruutta Jumalaa kohtaan, pikemminkin mun vanhempia kohtaan. Heikossa uskossa olis niin helppo luisua siihen, että miksi Jumala teet tämän minulle ja syyttää Jumalaa kaikesta, kääntää Hänelle selkänsä kun itsellä on vaikeaa. Nyt musta tuntuu, että vaikka Jumala ei muuttaisikaan mun tilannetta, mulla on kuitenkin aina se tuki, johon nojata, kun tuntuu että kaatuu. Mä myös uskon vahvasti siihen, että mikä ei tapa niin sattuu ja vahvistaa, eli kai tällekin joku tarkoitus on.
Kun aloin miettiä otsikkoa tälle vuodatukselle, aloin pyöritellä pray -sanaa mielessäni ja tästä tuli mieleen Eat Pray Love, se kirja josta on tehty myös leffa. Kirjan pray-osuus on ihan kuolettavan tylsä, leffassakin vähän laahaava, mutta kun miettii noita kolmea sanaa just nyt, ne kuvaa aika täydellisesti mun elämän balanssia, jota koitan pitää yllä vaikka mun kotona ja perheessä kuohuisikin.
EAT: nautiskele, naura, koe uutta, opi uutta, näe, haista, maista, tunne, kuule, viihdy, ilahdu, hyppää, shoppaile, mene, tee, rohkaistu.
PRAY: rukoile, nojaa, toivo, usko, vahvistu, tunnusta, ylistä, riemuitse, kunnioita, lähesty, kiitä, ole rehellinen.
LOVE: rakasta, myrskyä, riitele, sovi, suutele, hymyile, katso silmiin, kuuntele, kerro, rakastu, kosketa, tue, auta, iloitse, luota, pyydä, ansaitse.
torstai 7. kesäkuuta 2012
Give me the strenght to let everything go
Moi ♥
Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitainen fiilis siitä, kuinka yksityiskohtaisesti mun pitäisi kertoa niistä asioista joista haluan. Tää kuitenkin liittyy mun parisuhteeseen, ja se ei ole millään tavalla tämän blogin aihe, mutta sivuaa sitä Jumalan kosketusta elämässäni, josta haluan kirjoittaa. En usko että mulla on miltei yhtään kiinnijäämisen mahdollisuutta, että poikaystäväni tyyliin lukisi juttujani ja päättelisi niistä henkilöllisyyteni ja oman osallisuutensa, mutta silti tuntuisi väärältä avautua liikaa yksityisestä asiasta. Ja mun tyyli kirjoittaa tätä on kuitenkin aika lailla tajunnanvirtatyyppistä, annan vain näppiksen laulaa enkä juurikaan suunnittele tai mieti mitä kirjoitan. Mutta yritetään.
Mulla ja poikaystävällä oli vähän riitaa alkuviikosta, monta tekijää yhdessä aikaansai vähän jäätävän tunnelman :S Tai oikeastaan vähän enemmänkin jäätävän. En sitten tiennyt mitä tehdä, tuli vaan sellainen tunne että pakko päästä kävelemään ulkoilmaan.
Me aloitettiin parin kaverin kanssa viime syksynä käymään kävelylenkeillä tosi usein, aina kun elämä potki tai hymyili tai oli jotain mietityttävää tai uusia juoruja niin soitettiin että nyt on kävelyn paikka tai sitten vaan saattoi havahtua siihen, että oman oven takana on ex temporee pari kaveria ja ei muuta kun menoksi. Kävelystä tuli jotenkin ihan mielettömän terapeuttista, kävin isoja asioita läpi syksyllä ja opin puhumaan suuni puhtaaksi, mistä on tullut erittäin tärkeä ominaisuus mulle: puhun muutenkin paljon ja selitän pienistäkin asioista helposti juurta jaksaen. Kun on onnellinen jostain, on pakko hehkuttaa ja selittää kaikki yksityiskohtia myöten ja siitä tulee paitsi itselle vielä lämpimämpi olo, myös tartuttaa myötäilon kuulijalle hyvin helposti - tai ainakin itse olen huomannut saavani valtavan hyvän fiiliksen kun joku kaverini on ihan onnesta soikeana selitellyt juttujaan. Kun joku asia mietityttää, harmittaa, ärsyttää tai saa surulliseksi, on mulle tosi tärkeää että pystyn puhumaan kaiken pahan olon ulos ja kertomaan ääneen huolet ja murheet, ettei joudu vatvomaan asioita yksin. Asioista tulee helpompia käsitellä kun ne kuulee konkreettisesti puhuvansa, ja myös vastapuolen reaktiot ja tuki ovat tosi tärkeitä. Olen myös sen verran levoton, että käveleminen puhumisen kanssa on ihan täydellinen kombo: kaiken sisällä vellovan hyvän tai pahan energian voi purkaa askeliin, sihen että polkee ja talloo pahat asiat jalkoihinsa pois mielestä tai hyppelehtii riemuissaan täynnä onnea. En vois koskaan mennä varmaan puhumaan terapeutille, alkaisin kuitenkin ravata ympäri huonetta :D En vaan pystyisi istumaan paikallaan kun olen täynnä raivoa tai surua! Itkemistä helpottaa huomattavasti se, että voi vain kävellä eteenpäin ja jättää pahoja asioita taakseen samalla kun askeleet kantavat ja olo helpottaa sen verran, että pystyy jo puhumaan.
Lähdin siis yksin kävelylle, ajatuksena jutella vähän aikaa Jumalan kanssa. Kävelin kauniissa kesäillassa ja mietin asioita, miten tuntisin parhaiten että puhuisin juuri suoraan Jumalalle ja tuntisin sen yhteyden ilman että olen paikallani rukoilemassa. Yritin puhua ajatuksissani, mutta sanat karkasivat ja mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä. Sitten aloin kävellessäni kuiskata hiljaa ja katsoa kohti taivasta. Valtavaa, ääretöntä, kaunista taivasta.
Rukoilin Jumalalta ymmärrystä, lohtua ja tukea. Rukoilin apua tilanteeseen ja tunnustin olevani voimaton. Tajusin samalla myös jotain, ehkä Henki kirkasti ajatukseni tälle: vaikka uskon Jumalan johdattavan mun omaa elämääni juuri siihen suuntaan mihin mun on paras mennä, mun on tosi vaikea hyväksyä se että Hän johdattaa mua myös ihmissuhteissa ja muiden ihmisten kanssa. Mun jumalasuhteessa ehkä yksi vaikeimmista asioista on se, että pystyisin alkaa edes vähän luottamaan siihen, että Jumala tietää, mikä mulle on parasta seurustelusuhteissa ja ystävyyssuhteissa: että Hän tietää, mikä tulee onnistumaan, mikä ei tule onnistumaan. Samalla kun alan oivaltaa sen, kuinka Herra todella on kaikkivoipainen, läsnä aivan kaikkialla ja koko ajan kaikkien maailman ihmisen keskuudessa, alan myös ymmärtää sen että hän todella tietää kaiken: myös esimerkiksi sen, mitä mulle tapahtuu tulevaisuudessa. Ja mitä mun ystävyys- ja parisuhteille tapahtuu tulevaisuudessa. Kuvitelkaa, Hän tietää jo nyt mun seurustelusuhteen tulevaisuudesta ihan kaiken! Hän tietää eroammeko jossain vaiheessa, jos eroamme palaammeko yhteen, menemmekö ehkä oikeasti naimisiin ja perustamme perheen. On vaan niin vaikeaa antaa jotain itselle niin tärkeää kokonaan jonkun toisen käsiin ja luottaa siihen, että joku tuntee ihmissuhteeni paremmin kuin minä tai me itse. Rukoilin Jumalalta vahvuutta itselleni uskaltaa luottaa siihen, että vaikka kokisinkin tulevaisuudessa äärimmäisen tuskallisia eroamisia ja ihmissuhteiden rikkoutumista, pystyisin silti tuskan keskellä tietämään, että näin on mulle parempi. Rukoilin vahvuutta antaa kaikki Jumalan päätettäväksi. Ja lisäksi rukoilin vahvuutta ja kestävyyttä parisuhteelleni ja ystävyyssuhteilleni ja voimaa selvitä kaikista karikoista eteenpäin. Koska tiedän myös, että just nyt mun on erittäin hyvä olla tässä suhteessa ja uskon myös järjellä eikä vain tunteilla ajateltuna, että tämä voisi kestää. Ja että tämä olisi just se, joka on hyväksi mulle.
Jumala otti sitten ohjat käsiinsä ja me saatiin asiat selvitettyä. ♥ Se vaati sen parin päivän kärsivällisyyden, ja mulla oli kaikkien epävarmojen ja sekavien fiilisten pohjalla kuitenkin luotto siihen, että kyllä tää tästä järjestyy, pitää vaan antaa aikaa eikä päivän tai parin perusteella voi tapahtua vielä mitään radikaalia. :) Tunsin taas, että kun hädässä käännyn Jumalan puoleen, hän kyllä vastaa mulle ja johdattaa mua just silleen kun mulle on hyväksi. Sen lisäksi, että mulla oli luotto parisuhteeseen, mulla oli myös luotto siihen, että Jumala kyllä järjestää tän asian tavalla tai toisella. Sellainen rauha, jota en ole aiemmin tuntenu pahoissa tilanteissa. Että vaikka ei tuntuisi, että asiat järjestyisivät hyvin tai että vaikka tietäisi, että kohta saattaa sattua, silti tietää, että Jumalan rakkaus on siellä jossain syvällä pohjana. Mä saatan horjua, mutta mä en kaadu :) Elämä ei ole elämää ilman tuskaa silloin tällöin, pahoista asioista oppii ja tulee entistä vahvemmaksi, ja kun tuntee entistä enemmän sitä rauhaa, että kyllä tää tästä tavalla tai toisella jossain vaiheessa, niin pystyy myös luottamaan kaiken entistä enemmän Jumalan hoidettavaksi.
Et ei mulla tässä muuta. Oli kiva päivä, ihanaa viikonloppua ja siukkuja ♥ Nautitaan säästä!
Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitainen fiilis siitä, kuinka yksityiskohtaisesti mun pitäisi kertoa niistä asioista joista haluan. Tää kuitenkin liittyy mun parisuhteeseen, ja se ei ole millään tavalla tämän blogin aihe, mutta sivuaa sitä Jumalan kosketusta elämässäni, josta haluan kirjoittaa. En usko että mulla on miltei yhtään kiinnijäämisen mahdollisuutta, että poikaystäväni tyyliin lukisi juttujani ja päättelisi niistä henkilöllisyyteni ja oman osallisuutensa, mutta silti tuntuisi väärältä avautua liikaa yksityisestä asiasta. Ja mun tyyli kirjoittaa tätä on kuitenkin aika lailla tajunnanvirtatyyppistä, annan vain näppiksen laulaa enkä juurikaan suunnittele tai mieti mitä kirjoitan. Mutta yritetään.
Mulla ja poikaystävällä oli vähän riitaa alkuviikosta, monta tekijää yhdessä aikaansai vähän jäätävän tunnelman :S Tai oikeastaan vähän enemmänkin jäätävän. En sitten tiennyt mitä tehdä, tuli vaan sellainen tunne että pakko päästä kävelemään ulkoilmaan.
Me aloitettiin parin kaverin kanssa viime syksynä käymään kävelylenkeillä tosi usein, aina kun elämä potki tai hymyili tai oli jotain mietityttävää tai uusia juoruja niin soitettiin että nyt on kävelyn paikka tai sitten vaan saattoi havahtua siihen, että oman oven takana on ex temporee pari kaveria ja ei muuta kun menoksi. Kävelystä tuli jotenkin ihan mielettömän terapeuttista, kävin isoja asioita läpi syksyllä ja opin puhumaan suuni puhtaaksi, mistä on tullut erittäin tärkeä ominaisuus mulle: puhun muutenkin paljon ja selitän pienistäkin asioista helposti juurta jaksaen. Kun on onnellinen jostain, on pakko hehkuttaa ja selittää kaikki yksityiskohtia myöten ja siitä tulee paitsi itselle vielä lämpimämpi olo, myös tartuttaa myötäilon kuulijalle hyvin helposti - tai ainakin itse olen huomannut saavani valtavan hyvän fiiliksen kun joku kaverini on ihan onnesta soikeana selitellyt juttujaan. Kun joku asia mietityttää, harmittaa, ärsyttää tai saa surulliseksi, on mulle tosi tärkeää että pystyn puhumaan kaiken pahan olon ulos ja kertomaan ääneen huolet ja murheet, ettei joudu vatvomaan asioita yksin. Asioista tulee helpompia käsitellä kun ne kuulee konkreettisesti puhuvansa, ja myös vastapuolen reaktiot ja tuki ovat tosi tärkeitä. Olen myös sen verran levoton, että käveleminen puhumisen kanssa on ihan täydellinen kombo: kaiken sisällä vellovan hyvän tai pahan energian voi purkaa askeliin, sihen että polkee ja talloo pahat asiat jalkoihinsa pois mielestä tai hyppelehtii riemuissaan täynnä onnea. En vois koskaan mennä varmaan puhumaan terapeutille, alkaisin kuitenkin ravata ympäri huonetta :D En vaan pystyisi istumaan paikallaan kun olen täynnä raivoa tai surua! Itkemistä helpottaa huomattavasti se, että voi vain kävellä eteenpäin ja jättää pahoja asioita taakseen samalla kun askeleet kantavat ja olo helpottaa sen verran, että pystyy jo puhumaan.
Lähdin siis yksin kävelylle, ajatuksena jutella vähän aikaa Jumalan kanssa. Kävelin kauniissa kesäillassa ja mietin asioita, miten tuntisin parhaiten että puhuisin juuri suoraan Jumalalle ja tuntisin sen yhteyden ilman että olen paikallani rukoilemassa. Yritin puhua ajatuksissani, mutta sanat karkasivat ja mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä. Sitten aloin kävellessäni kuiskata hiljaa ja katsoa kohti taivasta. Valtavaa, ääretöntä, kaunista taivasta.
Rukoilin Jumalalta ymmärrystä, lohtua ja tukea. Rukoilin apua tilanteeseen ja tunnustin olevani voimaton. Tajusin samalla myös jotain, ehkä Henki kirkasti ajatukseni tälle: vaikka uskon Jumalan johdattavan mun omaa elämääni juuri siihen suuntaan mihin mun on paras mennä, mun on tosi vaikea hyväksyä se että Hän johdattaa mua myös ihmissuhteissa ja muiden ihmisten kanssa. Mun jumalasuhteessa ehkä yksi vaikeimmista asioista on se, että pystyisin alkaa edes vähän luottamaan siihen, että Jumala tietää, mikä mulle on parasta seurustelusuhteissa ja ystävyyssuhteissa: että Hän tietää, mikä tulee onnistumaan, mikä ei tule onnistumaan. Samalla kun alan oivaltaa sen, kuinka Herra todella on kaikkivoipainen, läsnä aivan kaikkialla ja koko ajan kaikkien maailman ihmisen keskuudessa, alan myös ymmärtää sen että hän todella tietää kaiken: myös esimerkiksi sen, mitä mulle tapahtuu tulevaisuudessa. Ja mitä mun ystävyys- ja parisuhteille tapahtuu tulevaisuudessa. Kuvitelkaa, Hän tietää jo nyt mun seurustelusuhteen tulevaisuudesta ihan kaiken! Hän tietää eroammeko jossain vaiheessa, jos eroamme palaammeko yhteen, menemmekö ehkä oikeasti naimisiin ja perustamme perheen. On vaan niin vaikeaa antaa jotain itselle niin tärkeää kokonaan jonkun toisen käsiin ja luottaa siihen, että joku tuntee ihmissuhteeni paremmin kuin minä tai me itse. Rukoilin Jumalalta vahvuutta itselleni uskaltaa luottaa siihen, että vaikka kokisinkin tulevaisuudessa äärimmäisen tuskallisia eroamisia ja ihmissuhteiden rikkoutumista, pystyisin silti tuskan keskellä tietämään, että näin on mulle parempi. Rukoilin vahvuutta antaa kaikki Jumalan päätettäväksi. Ja lisäksi rukoilin vahvuutta ja kestävyyttä parisuhteelleni ja ystävyyssuhteilleni ja voimaa selvitä kaikista karikoista eteenpäin. Koska tiedän myös, että just nyt mun on erittäin hyvä olla tässä suhteessa ja uskon myös järjellä eikä vain tunteilla ajateltuna, että tämä voisi kestää. Ja että tämä olisi just se, joka on hyväksi mulle.
Jumala otti sitten ohjat käsiinsä ja me saatiin asiat selvitettyä. ♥ Se vaati sen parin päivän kärsivällisyyden, ja mulla oli kaikkien epävarmojen ja sekavien fiilisten pohjalla kuitenkin luotto siihen, että kyllä tää tästä järjestyy, pitää vaan antaa aikaa eikä päivän tai parin perusteella voi tapahtua vielä mitään radikaalia. :) Tunsin taas, että kun hädässä käännyn Jumalan puoleen, hän kyllä vastaa mulle ja johdattaa mua just silleen kun mulle on hyväksi. Sen lisäksi, että mulla oli luotto parisuhteeseen, mulla oli myös luotto siihen, että Jumala kyllä järjestää tän asian tavalla tai toisella. Sellainen rauha, jota en ole aiemmin tuntenu pahoissa tilanteissa. Että vaikka ei tuntuisi, että asiat järjestyisivät hyvin tai että vaikka tietäisi, että kohta saattaa sattua, silti tietää, että Jumalan rakkaus on siellä jossain syvällä pohjana. Mä saatan horjua, mutta mä en kaadu :) Elämä ei ole elämää ilman tuskaa silloin tällöin, pahoista asioista oppii ja tulee entistä vahvemmaksi, ja kun tuntee entistä enemmän sitä rauhaa, että kyllä tää tästä tavalla tai toisella jossain vaiheessa, niin pystyy myös luottamaan kaiken entistä enemmän Jumalan hoidettavaksi.
Et ei mulla tässä muuta. Oli kiva päivä, ihanaa viikonloppua ja siukkuja ♥ Nautitaan säästä!
perjantai 1. kesäkuuta 2012
Jo joutui armas aika...
Möh. Anteeksi hiljaisuudesta. Ja vähän kaikesta. En meinaan oo tehnyt mitään noita hienoja juttuja, mitä piti. En ole koskenutkaan Raamattuun, yrittänytkään olla sen parempi läheinen kuin olen tai kävellyt iltalenkkejä Jumalan kanssa. Mulla on nimittäin ollut paljon kaikkea muuta. Lukuvuosi loppuu, ja se on saanut mut kelaamaan tosi paljon mennyttä vuotta ja sitä kuinka mahtavaa mun elämä on ollut, sekä tietysti kesää ja tulevaisuutta.
Voin sanoa, että tämä lukuvuosi on ehdottomasti ollut mun elämäni paras lukuvuosi. Aloitin lukion, ja pääsin eroon eräästä hyvin ahdistavasta ystävyyssuhteesta, joka oli aluksi hyvin pelottava mullistus mutta osoittautui sitten parhaaksi mahdolliseksi käänteeksi elämässäni. Sain ihan hulluna uusia ystäviä, joista on tullut mulle supertärkeitä! Koin tosi paljon uusia asioita: biletin, tein pahoja virheitä kännissä ja ei-kännissä, opin syvästä ja lujasta ystävyydestä paljon enemmän kuin aiemmin, matkustelin, nauroin niin paljon etten saa henkeä, itkin niin paljon etten pysynyt pystyssä. Opin, että joskus parhaita ystäviään suojellakseen on laitettava omatuntonsa toiseksi ja salata heiltä pahojakin asioita. Opin, kuinka koulussa voi oikeasti viihtyä ihan sika hyvin ja tuntea olonsa siltä, että kuuluu joukkoon. Erkaannuttuamme vanhan ystäväni kanssa juttelimme Facebookissa ja yhtäkkiä molemmista tuntui, että oli pakko nähdä. Lähdin juoksemaan kohti kaverini taloa, hän lähti samaa reittiä juoksemaan meille. Aloin itkeä heti, kun sain kotioven kiinni, ja juoksin -20 asteen pakkasessa kyyneleet valuen ja nähtyäni kaverini vollotin vielä enemmän, kun halasimme varmaan puoli tuntia autojen ajaessa ohi.
Marraskuussa tulin uskoon, ja se oli yksi hienoimmista hetkistä koskaan.
Tanssin ja hypin ja pompin bilemusiikin ja Macarenan ja Aserejen tahtiin hiki valuen 60 ihmisen ympäröimänä.
Ajoin ekaa kertaa autoa, suutelin ensimmäistä kertaa, olin eri paikassa yötä kuin mitä kerroin äidilleni, tunnustin uskoontuloni yhdelle kaverille. Katsoin leffoja kavereiden kanssa tyhjissä leffateattereissa, istuin kotona leffaillan jälkeen tuntikausia kaverini kanssa jutellen syvällisiä. Join skumppaa poreammeessa parhaassa mahdollisessa seurassa. Nii siitä pussailemisesta vielä, se on muutenki kivaa, mutta erityisen ihmisen kanssa vielä parempaa.
Olen käynyt syvällisiä keskusteluja, joita ei jälkikäteen pysty selittämään. Itsetuntokeskusteluja. Keskustelu pojan kanssa, joka menetti sen tytön jonka halusi koska ei uskaltanut tehdä mitään. Keskustelu leikkipuiston katoksen katolla siitä, mitkä sormet annettaisiin ekana huumediilerille ja mitä vaikeasti vammaisen ihmisen elämä voi olla.
Tämän kelailun jälkeen aloin miettiä tulevaisuutta. Tuntuu, että kevään jälkeen kaikki sinkoilevat sinne tänne, mulle ei tapahdu mitään ja kaikille tapahtuu kaikkea. Mulla on ihan käsittämättömän haikee fiilis, mulla on ollut mieletön lukuvuosi ja toivottavasti tulee olemaan upea kesäloma! Samalla kun en halua jättää näitä ihania muistoja taakseni, haluan jo siirtyä eteenpäin katsomaan mitä uutta ja ihmeellistä Jumalalla on mun varalle. Jani Wikholm kuvaa mun tunnetta aika hyvin tällä hetkellä:
Voin sanoa, että tämä lukuvuosi on ehdottomasti ollut mun elämäni paras lukuvuosi. Aloitin lukion, ja pääsin eroon eräästä hyvin ahdistavasta ystävyyssuhteesta, joka oli aluksi hyvin pelottava mullistus mutta osoittautui sitten parhaaksi mahdolliseksi käänteeksi elämässäni. Sain ihan hulluna uusia ystäviä, joista on tullut mulle supertärkeitä! Koin tosi paljon uusia asioita: biletin, tein pahoja virheitä kännissä ja ei-kännissä, opin syvästä ja lujasta ystävyydestä paljon enemmän kuin aiemmin, matkustelin, nauroin niin paljon etten saa henkeä, itkin niin paljon etten pysynyt pystyssä. Opin, että joskus parhaita ystäviään suojellakseen on laitettava omatuntonsa toiseksi ja salata heiltä pahojakin asioita. Opin, kuinka koulussa voi oikeasti viihtyä ihan sika hyvin ja tuntea olonsa siltä, että kuuluu joukkoon. Erkaannuttuamme vanhan ystäväni kanssa juttelimme Facebookissa ja yhtäkkiä molemmista tuntui, että oli pakko nähdä. Lähdin juoksemaan kohti kaverini taloa, hän lähti samaa reittiä juoksemaan meille. Aloin itkeä heti, kun sain kotioven kiinni, ja juoksin -20 asteen pakkasessa kyyneleet valuen ja nähtyäni kaverini vollotin vielä enemmän, kun halasimme varmaan puoli tuntia autojen ajaessa ohi.
Marraskuussa tulin uskoon, ja se oli yksi hienoimmista hetkistä koskaan.
Tanssin ja hypin ja pompin bilemusiikin ja Macarenan ja Aserejen tahtiin hiki valuen 60 ihmisen ympäröimänä.
Ajoin ekaa kertaa autoa, suutelin ensimmäistä kertaa, olin eri paikassa yötä kuin mitä kerroin äidilleni, tunnustin uskoontuloni yhdelle kaverille. Katsoin leffoja kavereiden kanssa tyhjissä leffateattereissa, istuin kotona leffaillan jälkeen tuntikausia kaverini kanssa jutellen syvällisiä. Join skumppaa poreammeessa parhaassa mahdollisessa seurassa. Nii siitä pussailemisesta vielä, se on muutenki kivaa, mutta erityisen ihmisen kanssa vielä parempaa.
Olen käynyt syvällisiä keskusteluja, joita ei jälkikäteen pysty selittämään. Itsetuntokeskusteluja. Keskustelu pojan kanssa, joka menetti sen tytön jonka halusi koska ei uskaltanut tehdä mitään. Keskustelu leikkipuiston katoksen katolla siitä, mitkä sormet annettaisiin ekana huumediilerille ja mitä vaikeasti vammaisen ihmisen elämä voi olla.
Tämän kelailun jälkeen aloin miettiä tulevaisuutta. Tuntuu, että kevään jälkeen kaikki sinkoilevat sinne tänne, mulle ei tapahdu mitään ja kaikille tapahtuu kaikkea. Mulla on ihan käsittämättömän haikee fiilis, mulla on ollut mieletön lukuvuosi ja toivottavasti tulee olemaan upea kesäloma! Samalla kun en halua jättää näitä ihania muistoja taakseni, haluan jo siirtyä eteenpäin katsomaan mitä uutta ja ihmeellistä Jumalalla on mun varalle. Jani Wikholm kuvaa mun tunnetta aika hyvin tällä hetkellä:
Elämä muuttuu, ei se voi seisahtua
Kaikki muuttuu, mutta antaa sen muuttua, mä
Tajusin tänään että rakastan sua
Vielä eilen luulin ettei mikään liikuta mua
Jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua
Kaikki muuttuu, mutta antaa sen muuttua, mä
Tajusin tänään että rakastan sua
Vielä eilen luulin ettei mikään liikuta mua
Jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua
Lisäks jokakeväinen takuuvarma itkubiisi, Suvivirsi, kuullaan taas huomenna <33 !
Vollotin ihan täysillä jo pikkusisaruksen kevätjuhlassa tällä viikolla, kun laulettiin Suvivirsi... Täähän on siis ensimmäinen kevät, kun kunnolla pystyn sisältämään myös sen uskonnollisen merkityksen ja laulamaan täydestä sydämestäni :) Oli ihan mieletön fiilis siinä ylistää Jumalaa, oon ihan satavarma että huomennakin tulee kyyneleet :) !!!!!
Mä haluan rukoilla, että huomisesta tulee ihan mahtava päivä ja on ihan mieletöntä ylistää Jumalan armoa ja rakkautta ja toivoa ihan tajuttoman hienoo kesälomaa ja tulevaisuutta! Vaikka välillä pelottaiskin, eteenpäin mennään kohti uusia pettymyksiä, huippuhetkiä, virheitä, onnistumisia, nauruja, itkuja, muutoksia ja muistoja:) Tää koulujenloppufiilis on vaan niin mieletön että mä pakahdun !
Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks' luopi,
sen kutsuu elohon.
Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs', Jumala,
ihmeitäs' julistaapi
se vuosi vuodelta.
Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes' kuorohon
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on!
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks' luopi,
sen kutsuu elohon.
Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs', Jumala,
ihmeitäs' julistaapi
se vuosi vuodelta.
Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes' kuorohon
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on!
Rakkausolo. Ei mulla muuta. Ihanaa koulujenloppuja ja päättäjäisiä ja siukkuja kaikille!! <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)