If you gotta start somewhere, why not here - uskoontuloni

Ah, tänään on ollu kiva päivä. Näin poikaystävää, oli lämmin, koeviikon eka tentti meni hyvin ja korkkasin riippumaton taas kesäkaudelle! Näiden lisäksi mulle tuli ihan valtavan lämmin olo vielä kun olin saanut pari kommenttia ensimmäiseen postaukseeni ja niistä päätellen ihan mukavan vastaanotonkin vaikka pelkäsin saavani paljon negatiivisempaa palautetta heti näin alkuun :) Toki haluan ehdottomasti kuulla myös asiallisesti esitettyjä negatiivisia mielipiteitä, en kaipaa mielistelyä, mutta mulle tuli tosi hyvä fiilis siitä että joku muukin saattaa ymmärtää mitä käyn läpi tällä hetkellä <3 Musta tuntuu, että varmaan tää koko bloggaamisen aloittaminen on osasyy siihen, miks mulla on tällanen rakkausolo ollut tänään: täähän on loppujen lopuksi mulle uskontoni toteuttamista pohtimalla ja jakamalla ajatuksiani maailman kanssa, ja musta tuntuu että Jumala ainakin tykkäilee tästä ideasta kovin paljon :) Täähän on jo itsessäänkin jumalasuhteeni kehittämistä! Se, että uskallan kirjoittaa ajatukseni konkreettisesti esiin, ettei mun tarvitsisi antaa vain Jumalan kuulla ja luottaa siihen, että Isä olisi ainoa joka näitä voisi ymmärtää vaan voi olla myös muitakin :---)

Muttaniin! Mun oli tarkoitus kirjoitella vähän uskoontulostani näin blogin alkumetreillä, että saatte sitä kautta tavallaan vähän "tutustua" muhun ja saada taustaa vähän. Ja myös sen takia, että se on niin MIELETÖN tarina, että musta tuntuu, että haluaisin kailottaa sen koko maailmalle! <3

         Oli siis perjantai-iltapäivä viime marraskuussa 11.11.11 ja mulla ei ollut mitään suunnitelmia illaksi (olisin mennyt juhlimaan tai ollut kavereiden kanssa tms.) joten sain äkkiseltään päähänpiston soittaa yhdelle mun kaverille, joka oli menossa seurakunnan nuorteniltaan. Mulla on siis kaksi kaveria, jotka käyvät suht säännöllisesti nuortenilloissa, ja he olivat just viikolla muistaakseni kysyneet, että haluaisinko joskus tulla mukaan, siellä saa ruokaa ja ei ole pakko rukoilla jne. eli voi ihan hengailla ilman että uskontoa tuputetaan tai vastaavaa. Soitin siis ja kysyin, että pääseekö vielä mukaan, voisin tulla jos siellä on kerran ilmaista ruokaa :D

Menin sitten näiden kavereiden kanssa hieman epäluuloisena, kävelin varmasti aika peura ajovaloissa -ilmeellä ovesta sisään. Porukka näytti onneksi tosi mukavalta ja kutsuvalta, eikä ollut mikään sellainen insider-outsider-fiilis, yksi meidän koulun mukava tyttö joka oli ollut mun kanssa samoilla kursseilla tuli heti moikkaamaan ja juttelemaan ihan sika iloisena siitä että olin tullut sinne! Siitä sitten mentiin kirkkosaliin ja ohjelma alkoi. Fiilis edelleen peura rekan edessä.

Heti alussa kysyttiin, että onko täällä ketään uusia, ja mun lisäkseni paikalla oli muutama uusi, joka ei ollut koskaan käynyt siis kyseisissä nuortenilloissa. Sitten ei muuta kun mikki kiertämään ja fresh meatit esittäytymään koko seurakunnan edessä (= 40 kannustavasti katsovaa nuorta, no olipa pelottava yleisö). Siitä kun hengissä selvittiin vajosin tuolin pohjalle ja kun muut ristivät kätensä rukoillakseen, puristin kädet vaivautuneesti yhteen ja väännyin jollekin tuhannen mutkalle ettei kukaan nähnyt sitä erittäin oleellista ja kiinnostavaa sormien asentoani samalla, kun tuijotin screenille ilmestynyttä rukousta. Juu, tässä mä rukoilen, totajoo, on sormet sillee ristissä...

Rukoilun jälkeen aloin pikkuhiljaa rentoutua ja katsella porukkaa ympärilläni vähän tarkemmin. Monia tunnistin omasta koulustani, osa oli aivan uppo-outoja. Ylipäätään mulle tuli suurena yllätyksenä että kaikki näyttivät ihan normaaleilta nuorilta! Niitä samoja ne olivat, joita kävelee vastaan kadulla joka päivä: tietokonenörttejä, porukan pellejä ja vitsailijoita, hippityttöjä, emoja, fruittarijätkiä, suloisia kirpparihamsterityttöjä... ja muutama Erittäin Hyvännäköinen Jätkä. Mitä, eiks uskovien pitänytkään olla sellaisia yhdenlaisia, vähän outoja ja vinksahtaneita tyttöjä ja poikia, jotka asuvat kaikki kirkossa, ruokkivat sokeita puluja puistossa mummojen kanssa ja jotka eivät liity arkielämääsi mitenkään muuten kuin koputtaessaan ovellesi "JEESUS PELASTAA" -monisteita tyrkyttäen? Miten ne voi olla ihan tavallisia ihmisiä? Jopa sellaisia joihin..... minäkin voisin joskus kuulua. Minä voisin olla yksi heistä. Sellainen kaikkien ulkopuolisten silmissä aivan normaalilta, perusmukavalta tytöltä vaikuttava, joka kulkisi koulun käytävällä, kaupungin kaduilla, matkustaisi paikasta toiseen, viettäisi aikaa kavereiden kanssa, mutta jonka erottaisi kaikista muista se hehku, mitä hän hohtaa sisältä päin koko ajan. Se salaisuus, jota hän riemulla kantaa sydämessään ja joka on sulautunut osaksi häntä, kaikeksi häntä. Ajatus oli "vakaalle" agnostikolle erittäin pelottava ajatus ja sysäsin sen heti mielestäni. Mutta kuten tuo hehku, myös tämä ensimmäinen ajatus jäy kytemään mieleeni, sydämeeni, ajatuksiini. Pienenä kipinänä, johon puhallettaessa se voimistuisi mahtavaksi liekiksi. En tiennyt sitä silloin, mutta siitä ajatuksesta se lähti. Yhteisöstä, johon voisi kuulua. Siitä, että uskominen oli osoittautunut täysin negatiivisten mielikuvieni vastaiseksi. Sitten alkoi ylistys, ja jotain tapahtui.

Ylistyksen alussa istuin penkissä hiljaa ja kuuntelin musiikkia. Olin yllättynyt, kuinka helppo olo minulla yhtäkkiä olikaan: kaikki epävarmuus, pelokkuus ja varautuneisuus olivat kadonneet. Pikkuhiljaa mun sisälle alkoi tulla tosi lämmin olo ja sellanen tyyneys: tuntui että nautin just siitä musiikista ja hetkestä ja kuuntelin kaunista laulua ja pehmeää melodiaa. Näin pari riviä edempänä käsien siluetin heiluvan ilmassa musiikin tahtiin rauhassa, kuin kurottaen kohti Jumalaa ja Hänen valtakuntaansa haluten ylistää Häntä kaikella sydämellään. Rauhassa, lainkaan miettimättä, kuin käskystä nousin ylös ja aloin hyräillä mukana kappaletta, josta en tuntenut sanaakaan.

Se voima, mikä mun lävitse hyökyi kuin aalto sillä hetkellä kun nousin, oli ihan käsittämätön. Tunsin täriseväni kauttaaltaan, vaikka seisoin tukevammin kuin koskaan ennen. Tuntui, ettei mulla ollut koskaan aiemmin ollut niin hyvä ja varma tunne seisoa omassa kehossa, tuntea hengitys sisään, tuntea jokainen ruumiin luu ja lihas ja tuntea huokuvansa päästä varpaisiin ihan mieletöntä hehkua, rakkautta, varmuutta, voimaa. Mulle tuli tunne, että Jumala ja Pyhä Henki on nyt mussa, mä olen sen kaiken rakkauden ja pyhyyden ruumiillistuma sen yhden ohikiitävän mutta seisahtuneen hetken ajan. Mä olen vakaa kallio, joka seisoo pauhaavassa myrskyssä ja tuulessa: en enää muistanut vastahakoisuuttani Jumalalle, kiukuttelua, epäilyksiä, kyseenalaistamista, en mitään. Tiesin olevani 100-prosenttisen valmis ottamaan Jumalan sydämeeni, sillä sinä iltana hän sinne tuli. Pidättelin kyyneleitä, itkua, naurua, sekoamista, sain kaiken sen voiman jonka tarvitsin. Voisin oikeasti jatkaa tätä kuvailua vaikka koko illan jayön ja aamun, mutta mitkään sanat ei riitä sitä kuvaamaan!

Muistan, että sain sanotuksi Jumalalle yhden asian, enkä tarvinnut vastausta, sillä se oli jo sisälläni:
"Jos sä haluat mut,
Sun on oltava aivan helvetin kärsivällinen.
Koska tää ei tule olemaan helppoa, mä en ole helppo.
Ja mä toivon koko sielustani ja sydämestäni, että sä oot valmis siihen.

Koska nyt mäkin olen valmis suhun."

Kotona etsin rippiristini ja pujotin sen kaulaan. Makasin sängyllä selällään pitäen kevyesti sormea hopeisin ristin päällä, ja tunsin sydämeni sykkivän korun läpi. Mietin, mitä kaikkea onkaan vielä edessä.

Siihen kysymykseen mulla ei edelleenkään ole vastausta.

Otsikon biisi: TobyMac - City on our knees. Kuunnelkaa, fiilistelkää, ylistäkää, rakastukaa.

If you gotta start somewhere, why not here?
If you gotta start somewhere, why not now?
If you gotta start somewhere, I say here
If you gotta start sometime, I say now!

Tonight's the night
For the sinners and the saints
Two worlds collide
In a beautiful display
It's all love tonight
When you step across the line
We can  sail across the sea
To a city with one king
City on our knees,
City on our knees

<3
PS. Kertokaa teidän omia uskoontulotarinoita! Haluan kuulla:)