I've been keeping my mind wide open - Hengen kosketus arkielämässäni

Switchfoot - Your Love Is A Song

Tässä pari päivää sitten kirjoittamaani uskoontulopostaukseen sain kommentin, joka oikeestaan tavallaan antoi pienen "herätyksen" sille, mistä täsäs hommassa on kyse:

 "Se tunne kun saat elää elämääs Jeesuksen kanssa ja tuntea Hengen kosketuksen joka päivä ♥"

TOTA MÄ HALUAN! Toi on just se tunne, mitä mä oon alitajuisesti hakenut takaa ihan koko ajan siitä lähtien, kun avasin sydämeni Jumalalle ja Pyhälle Hengelle ja otin vastaan kiitollisuuden ja rauhan sydämeeni Jeesuksen ansiosta! Se, että mä tunnen uskon itsessäni! Sen takia mä tän koko bloginkin perustin, että saisin purettua asioita anonyyminä (ilmeisesti maailman ihanimmille ja ymmärtäväisimmille ihmisille♥). Tuntuu ihan tyhmältä tajuta se vasta nyt, kun se on oikeesti ollu mun ajatuksissa ja mielessä jotenkin epäselvänä kipinänä koko ajan. Mä haluan elää joka päivä, joka tunti, joka sekunti tuntien Jumalan suojeluksen ja kannattamisen, Pyhän Hengen kosketuksen ja vaikutuksen ja Jeesuksen armollisuuden ja lämmön itsessäni! Koska mistään muusta ei voi saada yhtä mahtavaa fiilistä!! Ja nyt mä sen sitten vasta ymmärsin ihan kunnolla, kun joku tulee ja laittaa sen konkreettisesti sanoiksi.

Ooh, your love is a symphony
All around me, running through me
Ooh, your love is a melody
Underneath me, running to me

Oh, your love is a song

Tämän jälkeen mä aloin miettiä, miten mä onnistuisin tässä? Mun elämä ja ympäristö kun ei todellakaan tue hengellisyyden korostamista tai edes osoittamista mun elämässä. Kuvittelin siis aluksi, etten saa aikaiseksi mitään konkreettisia tekoja. Kunnes tein suuren havainnon (taas): että jos haluan muutosta, sen on lähdettävä sisältäpäin. Vähän niinkuin uskoontulossa: olisin tavallaan halunnut tulla jo aiemmin uskoon, mutta en ollut vielä valmis avaamaan sydäntäni Jumalalle ja tulemaan hänen eteensä. Jumala tiesi, milloin oli hänen aikansa ottaa mut lapsekseen, ihan niinkuin Hän tietää nytkin, että mun on aika tuntea usko sydämessäni, etten vieraannu siitä liiaksi maalliseen elämäntyyliini. Mun siis pitää avata sydämeni ja mieleni Pyhälle Hengelle edistyäkseni tässä asiassa.

Toisekseen aloin sitte miettimään, mitä muutoksia teen elämääni tunteakseni Jumalan rakkauden vielä voimakkaammin. Tulin seuraaviin tuloksiin:

Blogin pitäminen itsessään on jo mulle valtava muutos, jonka vaikutus näkyy hieman jo nyt ja vielä enemmän pitkällä aikavälillä: oon jo huomannut, että tästä on paljon hyötyä, että pystyn konkretisoimaan päässä pyörivät ajatukset selkeiksi(?) teksteiksi ja jopa näyttämään ne muulle maailmalle.

Raamatun jokapäiväinen lukeminen jota en itse asiassa sitten aloittanutkaan torstaina kun piti... Tänään, mä lupaan! Edes vähän ja selailutyylisesti alkuun koska itselle niin vieras asia, katsoo miten lähtee kehittymään.

 Lähimmäisenrakkaus muita ihmisiä kohtaan eli ei pelkästään että jeejee ollaan kavereille kilttejä, vaan sellanen yleinen rakkaus! Haluan jäädä ihmisten mieliin sinä tyttönä, joka oli kaikille iloinen ja ystävällinen, puhelias, osasi kuunnella, tuntui helposti lähestyttävältä eikä puhunut paskaa kenestäkään. Harrastan tosi paljon juoruilua tiiviin kaveriporukan kesken ja puhun pahaa ihmisistä (EN päin naamaa tai aivan aiheettomasti), tätä pitäisi vähentää. Enemmän kuitenkin keskityn siihen rakkauden jakamiseen, ehkä sitten saan sitä takaisinkin!

Mietiskely ja pohdiskelu, Jumalalle puhuminen ja avautuminen yksin. Muistan sen kun ekan kerran tuli mieleen että voisin perustaa anonyymiblogin uskonasioista: olin yksin lauantai-iltana ja lähdin pienelle kävelylle, hakemaan kaupasta muistaakseni jotain. Paluumatkalla kuuntelin musiikkia. Oli hämärä ilta, otin kengät pois ja kävelin kylmällä asvaltilla paljain jaloin. Katsoin taivasta ja mietin, kuinka ääretön se voikaan olla. Silloin mä tunsin Jumalan rakkauden, että vaikka olin yksin, olin kuitenkin yksi, tärkeä tähti Isän tähtitaivaalla, joista kaikista hän kantaa huolta.
Muutenkin yksin oleminen on mulle ollut aina luonnollista vaikka olen myös sosiaalinen ja tykkään olla seurassa, joten yksin pohtiminen sopii mulle oikein hyvin :)

Ihanaa lauantai-iltaa ja siukkuja teille kaikille, mä lähden pyöräilylenkille saamaan vähän aurinkoa pintaan ja sen jälkeen Euroviisuja ja ehkä iltakävely Jumalan kanssa, kuinka huippua seuraa voikaan olla :)

Raamattu?!?!?!

Äöälskosscdkxvnuierf. Yritin vähän alkaa kirjoitella tähän Raamatusta ja mun suhteesta siihen jotain järkevää, mutta nyt ei teksti kulje, pahoitteluni :(

Syy, miks halusin alkaa just tänään kirjoittaan Raamatusta, on seuraava: oon haastanut itteni lukemaan joka ilta Raamatusta pienen pätkän!

Mulle tää on erittäin extremeä, sillä en oikeasti ole uskoontuloni jälkeen missään vaiheessa lukenut kunnolla Raamattua, se tuntuu jotenkin niin vieraalta kirjalta mulle ja vaikka tottakai tunnustan sen pyhyyden, silti jotenkin vanhentuneelta. Mulle on nyt blogin aloittamisen jälkeen tullut kumminkin sellainen fiilis, että Raamatun lukeminen - vaikka edes selaillen tai ihmetellen, mutta innostuneella ja tutkivalla asenteella - tekis hyvää mun jumalasuhteen vahvistamiselle. Lieneekö Isällä sitten joku suunnitelma ja nyt hurahdan Raamattuun täysin ;)

Eipä tässä siis muuta! Päätin, että haaste jatkuu just sen verran kun haluan ja jaksan, en ala väkisin lukemaan Raamattua kannesta kanteen, eri asia jos musta sitten tuntuu siltä. Esimerkiksi Raamattu 365 -projekti (eli Raamatun lukeminen kannesta kanteen lukusuunnitelman mukaisesti 365 päivässä) tuntuu tällä hetkellä ihan liian ahdistavalta. Uskon, että jollekin joka on ollut uskossa pidempään se voi tuntua hyvältä keinolta "löytää" uskon syvyys uudelleen ja virkistää jumalasuhdetta, mutta mä olen uskossa vielä niin alkumetreillä, että en näe vastaavassa sitoutumisessa vielä mitään houkuttelevaa tai että se voisi antaa minulle niin paljoa.

Mä lähden tästä lukemaan Raamattua(!!!!!!)

ps. Siukkuja kaikille ja kiitos edellisen postauksen kommenteista ♥♥ Ootte aivan ihania!

If you gotta start somewhere, why not here - uskoontuloni

Ah, tänään on ollu kiva päivä. Näin poikaystävää, oli lämmin, koeviikon eka tentti meni hyvin ja korkkasin riippumaton taas kesäkaudelle! Näiden lisäksi mulle tuli ihan valtavan lämmin olo vielä kun olin saanut pari kommenttia ensimmäiseen postaukseeni ja niistä päätellen ihan mukavan vastaanotonkin vaikka pelkäsin saavani paljon negatiivisempaa palautetta heti näin alkuun :) Toki haluan ehdottomasti kuulla myös asiallisesti esitettyjä negatiivisia mielipiteitä, en kaipaa mielistelyä, mutta mulle tuli tosi hyvä fiilis siitä että joku muukin saattaa ymmärtää mitä käyn läpi tällä hetkellä <3 Musta tuntuu, että varmaan tää koko bloggaamisen aloittaminen on osasyy siihen, miks mulla on tällanen rakkausolo ollut tänään: täähän on loppujen lopuksi mulle uskontoni toteuttamista pohtimalla ja jakamalla ajatuksiani maailman kanssa, ja musta tuntuu että Jumala ainakin tykkäilee tästä ideasta kovin paljon :) Täähän on jo itsessäänkin jumalasuhteeni kehittämistä! Se, että uskallan kirjoittaa ajatukseni konkreettisesti esiin, ettei mun tarvitsisi antaa vain Jumalan kuulla ja luottaa siihen, että Isä olisi ainoa joka näitä voisi ymmärtää vaan voi olla myös muitakin :---)

Muttaniin! Mun oli tarkoitus kirjoitella vähän uskoontulostani näin blogin alkumetreillä, että saatte sitä kautta tavallaan vähän "tutustua" muhun ja saada taustaa vähän. Ja myös sen takia, että se on niin MIELETÖN tarina, että musta tuntuu, että haluaisin kailottaa sen koko maailmalle! <3

         Oli siis perjantai-iltapäivä viime marraskuussa 11.11.11 ja mulla ei ollut mitään suunnitelmia illaksi (olisin mennyt juhlimaan tai ollut kavereiden kanssa tms.) joten sain äkkiseltään päähänpiston soittaa yhdelle mun kaverille, joka oli menossa seurakunnan nuorteniltaan. Mulla on siis kaksi kaveria, jotka käyvät suht säännöllisesti nuortenilloissa, ja he olivat just viikolla muistaakseni kysyneet, että haluaisinko joskus tulla mukaan, siellä saa ruokaa ja ei ole pakko rukoilla jne. eli voi ihan hengailla ilman että uskontoa tuputetaan tai vastaavaa. Soitin siis ja kysyin, että pääseekö vielä mukaan, voisin tulla jos siellä on kerran ilmaista ruokaa :D

Menin sitten näiden kavereiden kanssa hieman epäluuloisena, kävelin varmasti aika peura ajovaloissa -ilmeellä ovesta sisään. Porukka näytti onneksi tosi mukavalta ja kutsuvalta, eikä ollut mikään sellainen insider-outsider-fiilis, yksi meidän koulun mukava tyttö joka oli ollut mun kanssa samoilla kursseilla tuli heti moikkaamaan ja juttelemaan ihan sika iloisena siitä että olin tullut sinne! Siitä sitten mentiin kirkkosaliin ja ohjelma alkoi. Fiilis edelleen peura rekan edessä.

Heti alussa kysyttiin, että onko täällä ketään uusia, ja mun lisäkseni paikalla oli muutama uusi, joka ei ollut koskaan käynyt siis kyseisissä nuortenilloissa. Sitten ei muuta kun mikki kiertämään ja fresh meatit esittäytymään koko seurakunnan edessä (= 40 kannustavasti katsovaa nuorta, no olipa pelottava yleisö). Siitä kun hengissä selvittiin vajosin tuolin pohjalle ja kun muut ristivät kätensä rukoillakseen, puristin kädet vaivautuneesti yhteen ja väännyin jollekin tuhannen mutkalle ettei kukaan nähnyt sitä erittäin oleellista ja kiinnostavaa sormien asentoani samalla, kun tuijotin screenille ilmestynyttä rukousta. Juu, tässä mä rukoilen, totajoo, on sormet sillee ristissä...

Rukoilun jälkeen aloin pikkuhiljaa rentoutua ja katsella porukkaa ympärilläni vähän tarkemmin. Monia tunnistin omasta koulustani, osa oli aivan uppo-outoja. Ylipäätään mulle tuli suurena yllätyksenä että kaikki näyttivät ihan normaaleilta nuorilta! Niitä samoja ne olivat, joita kävelee vastaan kadulla joka päivä: tietokonenörttejä, porukan pellejä ja vitsailijoita, hippityttöjä, emoja, fruittarijätkiä, suloisia kirpparihamsterityttöjä... ja muutama Erittäin Hyvännäköinen Jätkä. Mitä, eiks uskovien pitänytkään olla sellaisia yhdenlaisia, vähän outoja ja vinksahtaneita tyttöjä ja poikia, jotka asuvat kaikki kirkossa, ruokkivat sokeita puluja puistossa mummojen kanssa ja jotka eivät liity arkielämääsi mitenkään muuten kuin koputtaessaan ovellesi "JEESUS PELASTAA" -monisteita tyrkyttäen? Miten ne voi olla ihan tavallisia ihmisiä? Jopa sellaisia joihin..... minäkin voisin joskus kuulua. Minä voisin olla yksi heistä. Sellainen kaikkien ulkopuolisten silmissä aivan normaalilta, perusmukavalta tytöltä vaikuttava, joka kulkisi koulun käytävällä, kaupungin kaduilla, matkustaisi paikasta toiseen, viettäisi aikaa kavereiden kanssa, mutta jonka erottaisi kaikista muista se hehku, mitä hän hohtaa sisältä päin koko ajan. Se salaisuus, jota hän riemulla kantaa sydämessään ja joka on sulautunut osaksi häntä, kaikeksi häntä. Ajatus oli "vakaalle" agnostikolle erittäin pelottava ajatus ja sysäsin sen heti mielestäni. Mutta kuten tuo hehku, myös tämä ensimmäinen ajatus jäy kytemään mieleeni, sydämeeni, ajatuksiini. Pienenä kipinänä, johon puhallettaessa se voimistuisi mahtavaksi liekiksi. En tiennyt sitä silloin, mutta siitä ajatuksesta se lähti. Yhteisöstä, johon voisi kuulua. Siitä, että uskominen oli osoittautunut täysin negatiivisten mielikuvieni vastaiseksi. Sitten alkoi ylistys, ja jotain tapahtui.

Ylistyksen alussa istuin penkissä hiljaa ja kuuntelin musiikkia. Olin yllättynyt, kuinka helppo olo minulla yhtäkkiä olikaan: kaikki epävarmuus, pelokkuus ja varautuneisuus olivat kadonneet. Pikkuhiljaa mun sisälle alkoi tulla tosi lämmin olo ja sellanen tyyneys: tuntui että nautin just siitä musiikista ja hetkestä ja kuuntelin kaunista laulua ja pehmeää melodiaa. Näin pari riviä edempänä käsien siluetin heiluvan ilmassa musiikin tahtiin rauhassa, kuin kurottaen kohti Jumalaa ja Hänen valtakuntaansa haluten ylistää Häntä kaikella sydämellään. Rauhassa, lainkaan miettimättä, kuin käskystä nousin ylös ja aloin hyräillä mukana kappaletta, josta en tuntenut sanaakaan.

Se voima, mikä mun lävitse hyökyi kuin aalto sillä hetkellä kun nousin, oli ihan käsittämätön. Tunsin täriseväni kauttaaltaan, vaikka seisoin tukevammin kuin koskaan ennen. Tuntui, ettei mulla ollut koskaan aiemmin ollut niin hyvä ja varma tunne seisoa omassa kehossa, tuntea hengitys sisään, tuntea jokainen ruumiin luu ja lihas ja tuntea huokuvansa päästä varpaisiin ihan mieletöntä hehkua, rakkautta, varmuutta, voimaa. Mulle tuli tunne, että Jumala ja Pyhä Henki on nyt mussa, mä olen sen kaiken rakkauden ja pyhyyden ruumiillistuma sen yhden ohikiitävän mutta seisahtuneen hetken ajan. Mä olen vakaa kallio, joka seisoo pauhaavassa myrskyssä ja tuulessa: en enää muistanut vastahakoisuuttani Jumalalle, kiukuttelua, epäilyksiä, kyseenalaistamista, en mitään. Tiesin olevani 100-prosenttisen valmis ottamaan Jumalan sydämeeni, sillä sinä iltana hän sinne tuli. Pidättelin kyyneleitä, itkua, naurua, sekoamista, sain kaiken sen voiman jonka tarvitsin. Voisin oikeasti jatkaa tätä kuvailua vaikka koko illan jayön ja aamun, mutta mitkään sanat ei riitä sitä kuvaamaan!

Muistan, että sain sanotuksi Jumalalle yhden asian, enkä tarvinnut vastausta, sillä se oli jo sisälläni:
"Jos sä haluat mut,
Sun on oltava aivan helvetin kärsivällinen.
Koska tää ei tule olemaan helppoa, mä en ole helppo.
Ja mä toivon koko sielustani ja sydämestäni, että sä oot valmis siihen.

Koska nyt mäkin olen valmis suhun."

Kotona etsin rippiristini ja pujotin sen kaulaan. Makasin sängyllä selällään pitäen kevyesti sormea hopeisin ristin päällä, ja tunsin sydämeni sykkivän korun läpi. Mietin, mitä kaikkea onkaan vielä edessä.

Siihen kysymykseen mulla ei edelleenkään ole vastausta.

Otsikon biisi: TobyMac - City on our knees. Kuunnelkaa, fiilistelkää, ylistäkää, rakastukaa.

If you gotta start somewhere, why not here?
If you gotta start somewhere, why not now?
If you gotta start somewhere, I say here
If you gotta start sometime, I say now!

Tonight's the night
For the sinners and the saints
Two worlds collide
In a beautiful display
It's all love tonight
When you step across the line
We can  sail across the sea
To a city with one king
City on our knees,
City on our knees

<3
PS. Kertokaa teidän omia uskoontulotarinoita! Haluan kuulla:)



Eka postaus!

Aloitetaan alusta...

Olen uskossa. Ja hukassa. Enkä tiedä, kumpi fiilis on vahvempi.

En ole ollut uskossa kovinkaan kauaa (tai mistä minä tietäisin kuinka kauan on kauan, viime marraskuusta eli ööö... puoli vuotta nyt?) ja elämäntyylini ei tosiaan ole mikään perinteinen kristillinen selibaatti-hyveellisyys-lähimmäisenrakkaus-laupiassamarialainen -jolkottelu kohti taivaan portteja kuten sen mitä ilmeisimmin pitäisi hyvällä ja oikeanlaisella kristityllä olla. Viime aikoina mulle on tullut tosi ristiriitainen olo mun minuuteni kanssa, sen että haluan kuulua kahteen eri maailmaan joissa en näe mahdollisuutta yhdistää toisiinsa. Tämä blogi perustuu raivorehellisyyteen sekä itseäni että samalla julkista blogia kirjoittaessani koko maailmaa kohtaan, joten sanotaan se nyt ääneen, ettei kellekkään jää epäselväksi tai tule myöhemmin syviä järkytyksiä asian paljastuessa:

Käytän alkoholia humaltumistarkoitukseen niin useina viikonloppuina kuin mahdollista.


Seurustelen ihmisen kanssa, joka avoimesti haukkuu uskontoa ja uskossa olevia tuntemiaan nuoria (ei päin naamaa, mutta esim. kaveriporukan kanssa).


En usko, että seksistä tulisi pidättäytyä avioliittoon asti.


En käytä peittäviä vaatteita (kirkossa olkapäät ja polvet peitän kyllä).


En ole tunnustanut kääntyneeni puoli vuotta sitten uskoon kellekään muulle kuin yhdelle uskossa olevalle ystävälleni, jonka kanssa en liiemmin juttele aiheesta.


En myöskään halua sen tulevan ilmi yhtään sen aiemmin kuin olen siihen valmis (en tiedä missä elämäntilanteessa olen) tai halua uskonnollisen vakaumukseni muuttavan radikaalisti nykyisiä elämäntapojani.

En myöskään näe yllä olevassa mitään varsinaisesti väärää, vaikka ahdistunkin usein siitä, että tulevaisuuteni uskonelämän ja arkielämäni yhdistämisessä on täysin epävarmaa.

Joko ootte juosseet karkuun?

Niille, jotka mahdollisesti vielä lukevat tätä, voin luvata, että seuraavissa postauksissa blogissani tulee olemaan PALJON pohdintaa ylläolevista aiheista ja muistakin pinnalliseen maailmaani, hengelliseen maailmaani ja niiden törmäyksiin liittyvistä aiheista. Lyhyesti sanottuna blogin idea on siis purkaa ajatuksiani kahden tulen välissä elämisestä ja niiden ristiriidoista täysin suorapuheisesti ja sensuroimatta. Musta tuskin olisi pitämään päiväkirjaa, koska kaipaan enemmän yhteisöllisyyttä blogin anonyymistä luonteesta huolimatta, joten toivon todella, että asiasta jollain tavalla kiinnostuneet jäävät seuraamaan, kommentoimaan ja antamaan kenties vertaistukeakin:)

Ymmärrän, että ajatusmaailmani saattaa järkyttää monia elämäntyyliltään paljon uskonnollisempia. Uskon vaikuttavani hyvinkin pinnalliselta, syntiseltä ja huonolta kristityltä monien mielestä. Tekstien ei ole tarkoitus provosoida, pilkata tai väheksyä kenenkään minua hartaamman ihmisen elämäntapaa tai uskoa, vaan tuoda esille oma vakaumukseni ja siihen liittyvät ongelmat ja haasteet jokapäiväisessä elämässäni. En halua kirjoittaa vääristeltyä, pehmennettyä tai kaunisteltua tekstiä miellyttääkseni ja saadakseni hyväksyntää uskovien parissa, koska blogi on ainoa kanava, jolla voin anonyymisti purkaa tunteitani asiasta. Uskon bloggaamisen osoittautuvan ennen pitkää minulle hyvin tärkeäksi tavaksi ilmaista uskoani ja itseäni ja saada kenties itsekin paremmin selkoa omista ajatuksistani.

Blogin nimi Where I belong on samalla Switchfootin kaunis biisi, joka kertoo ajatusmaailmastani aika paljon:

Until I die I'll sing these songs
On the shores of Babylon
Still looking for a home
In a world where I belong

Where the weak are finally strong
Where the righteous right the wrongs
Still looking for a home
In a world where I belong

On the final day I die
I want to hold my head up high
I want to tell You that I tried
To live it like a song

And when I reach the other side
I want to look You in the eye
And know that I've arrived
In a world where I belong

Lukekaa, kommentoikaa, pohtikaa, jakakaa ajatuksianne!