hope.

Blogi on hiljennyt merkittävästi tässä viime kuukauden aikana(?), josta pahoitteluni teille harvoille jotka tätä enää lukevat. Syy siihen on aika selvä: mun ahdistus uskon salailemisen kanssa on vähentynyt huomattavasti.

Seurustelen taas, tällä kertaa sellaisen ihmisen kanssa jolle tiedän 100% varmasti voivani kertoa uskostani. <3

Itse asiassa poikaystäväni on jo kerran kysynyt mun kantaa uskoon ja kirkkoon, mutta oltiin silloin porukassa, joten jäädyin siin tilanteessa ja vastasin vaan jotain epämääräistä "emmäoikeintiijä" -tyyliin. Aion kumminkin ihan satavarmasti kertoa jossain vaiheessa koska hän ei ainakaan suhtaudu uskoviin pilkkaavasti tai halveksivasti kuten tässä asiassa suhteellisen junttimainen eksäni.

Musta niin tuntuu että tää on mun rukousvastaus, Jumalalla oli niin hyvä syy meidän eroon että se saisi antaa mulle jotain paljon parempaa kuin mitä mulla silloin oli. Rukoilin pelastusta ja parannusta mun vanhalle parisuhteelle, kun en tajunnu että en ansaitse niin huonoa kohtelua keneltäkään. Nyt saan kiittää Jumalaa mun uudesta suhteesta ja oon taas nähnyt, kuinka Häneen tukeutumalla kaikki voi muuttua paremmaksi.

Kun oon tunnustanut mun uskon, aion seuraavaks mennä nuorteniltaan joku päivä, mulla on ollu niitä jo niin ikävä!!

Kiitos Jumala kaikesta. Varjele ja anna paaaljon siukkuja mun parisuhteelle ja kaikille meille ja anna tän vuoden Hope-tapahtumasta tulla ihan mieletön! Jos tää käännekohta nun elämässä merkitsee tän blogin loppua, niin olkoon niin. Jos innostun bloggaamaan vielä entistä enemmän, hyvä sekin.

Otsikko tulee tosiaan Hope-tapahtumasta, jossa on nyt tänä viikonloppunakin monia mun kavereita. Sekä siitä, kuinka oon nyt mitä ihmeellisimmällä tavalla saanut kokea niiden kolmen tärkeimmän sanoista vielä sen kokematta jääneen: TOIVON.

lost and insecure, you found me

Tää nyt ei oikeastaan liity mitenkään mun tämänhetkisiin fiiliksiin :), mutta ajattelin jakaa tän loistobiisin teidän kanssa koska tää vaan on niiin paras! The Fraylla ei oo mun tietääkseni mitään yhteyttä gospelmusaan, mutta tää on mieletön.




I found God on the corner of 1st and Amistad
Where the West was all but won
All alone, smoking his last cigarette
I said, "Where you been?" He said, "Ask anything"

Where were you when everything was falling apart?
All my days were spent by the telephone that never rang
And all I needed was a call that never came
To the corner of 1st and Amistad

Lost and insecure, you found me, you found me
Lying on the floor surrounded, surrounded
Why'd you have to wait? Where were you? Where were you?
Just a little late, you found me, you found me

But in the end everyone ends up alone
Losing her, the only one who's ever known
Who I am, who I'm not and who I wanna be
No way to know how long she will be next to me

Lost and insecure, you found me, you found me
Lying on the floor surrounded, surrounded
Why'd you have to wait? Where were you? Where were you?
Just a little late, you found me, you found me!

The early morning, the city breaks
And I've been calling for years and years and years and years
And you never left me no messages
You never sent me no letters
You got some kind of nerve taking all I want!

Lost and insecure, you found me, you found me
Lying on the floor, where were you? Where were you?

Lost and insecure, you found me, you found me
Lying on the floor surrounded, surrounded
Why'd you have to wait? Where were you? Where were you?
Just a little late, you found me, you found me!

Why'd you have to wait to find me, to find me?

Niin ja tälleen by the way. Menneisyys kulkee aina meidän mukana, se pitää hyväksyä osaksi itseä. Mutta se ei saa estää meitä menemästä eteenpäin ja tekemään uusia muistoja. Ja mua kaduttaisi niin paljon enemmän, jos antaisin tilaisuuden päästä käsistä vaan siks, että pelottaa, kun tulevaisuutta ei voi tietää. :)

this is what I thought I wanted

Luulitteko, että tämä on uskonvakaumuksestani ja sen piilottelusta kertova blogi? Niin minäkin, kunnes tuli kesä ja julkisesta päiväkirjastani on tullut ihmissuhdeanalyysien ja mieshuolieni temmellyskenttä, jossa koitan kovasti muuttaa siis mitä se ajattelee musta tykkääköhän se musta mitä mun nyt pitäis tehdä iiik -tyyppisen teinikriisin uskonnolliseen kontekstiin ja kirjoitella luontevasti jumalasuhteestani ja elämäni mieskiemuroista samoissa kappaleissa. Mikäli kaipaat tällä hetkellä vain uskonnollista paatosta ja Jumalalle omistautumista, skippaa tämä (koko blogi). Ehkä pitää alkaa hyväksyä se, että mulla ei sittenkään ole niin paljon tarvetta avautua uskosta kuin vaan avautua yleisesti. Anonyymin Delilan seikkailut miesten maailmassa, osa tieskuinkamones, s'il vous plaît.



Oon aina ollut ihminen, joka haluaa pysyvän parisuhteen eikä löydä sinkkuelämästä mitään hauskaa. Jatkuva miehen metsästäminen on tehnyt elämästä kaikkea muuta kuin tylsää: avannut silmät tunnistamaan sellaiset kusipäät, jotka haluavat sinusta viihdettä yhdeksi illaksi, näyttänyt minulle, ettei koko mieslaji ole täysin toivoton; tuonut perhosia vatsanpohjaan ja hymyn huulille, samoin kuin itkun kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Kuinkakohan monta kertaa oonkaan itkenyt miesten takia? Kävellyt koulusta kotiin ja alkanyt yhtäkkiä itkeä keskellä kaunista talvimaisemaa, kun siihen tekstariin ei koskaan tullut vastausta? Lyyhistynyt keskelle katua tajutessani, että en saa enää takaisin sitä, minkä joskus halusin? Tärissyt työpaikan vessassa shokissa, kykenemättä edes itkemään. Ja joka kerta olen kasannut itseni ylös ja jatkanut eteenpäin. En osaa kuvitella, millaista elämäni olisi ilman edes jotain ihastusta. Oon ollut tässä muutaman vuoden aikana maksimissaan viikon tai pari olematta ihastunut kehenkään sinkkuna. En vaan osaa.

Sitten, vastaan kävelee joku, joka edustaa suunnilleen kaikkea, mitä olet aina halunnut. Luotettava, vakaa, rehellinen, hauska, huumorintajuinen, vakaa, turvallinen, söpö, romanttinen.

Ja nyt katsoessani itseäni peilistä en enää tiedä onko se ihminen kaikkea mitä haluan, vai kaikkea mitä luulin haluavani. Koska nyt ahdistaa ja aivan vitusti.

Toinen puoli huutaa, mitä sä oikein mietit? Se on ihan hulluna suhun, se on just sellainen mitä oot aina halunnut. Ota kiinni ja älä päästä menemään. Siinä sulle jotain vakaata ja pysyvää!
Toinen puoli huutaa, älä hätiköi, älä kiellä negatiivisia fiiliksiä. Mitä jos sä et haluakaan just tätä ihmistä, vaan ylipäätään jonkun ihmisen? Mitä jos nyt olisi oikeasti sun aika pysytellä sinkkuna ja säätää kevyesti, pinnallisesti eri ihmisten kanssa ennen kun taas haluat jossain vaiheessa vakiintua?

En tiedä, mitä teen. Ystävät on jälleen one of God's greatest gifts, neuvoivat ottamaan pienen aikalisän ja katsomaan mitä etäisyys tekee mun tunteille. Ja tietenkin mulla on aina Jumala, voin rukoilla selvyyttä mun tunteisiin ja luottaa siihen että kaikki järjestyy taas kerran.

Yllä oleva Tyrone Wellsin biisi Sink or swim kuvaa mun tunteita nyt just ihan täydellisesti.

Caught in the middle of a crossfire
Lost my balance on a high wire
Trying to figure out what to do

Pushed to the edge of my reason
Everywhere around me it's treason
I don't want to do that to you

Kamikaze airplanes in the sky
Are we going down or will we fly?
This could be a shipwreck on the shore
Or we could sail away forevermore
This time it's sink or swim, sink or swim

Hearing the song in your laughter
A melody I chase after
No one else has done this to me

Kamikaze airplanes in the sky
Are we going down or will we fly?
This could be a shipwreck on the shore
Or we could sail away forevermore
This time it's sink or swim, sink or swim

Take a deep breath
No more time left
This is what I thought I wanted
Why am I afraid?

Kamikaze airplanes in the sky
Are we going down or will we fly?
This could be a shipwreck on the shore
Or we could sail away forevermore

This time it's sink or swim, sink or swim

where the stories begin

Mulla on ollut tosi avartava päivä töissä tänään.

Ensinnäkin tein yhtä julkaisua, johon tarvittiin kuvia, ja sain selailla meidän työpaikan yhteisistä kuvakansioista kuvia, mitä työntekijät on ottaneet reissuillansa Intiassa, Kiinassa, Lähi-idässä, Indonesiassa ja ties missä. Olin tottakai kuullut aiemminkin paljon siitä, kuinka porukka reissaa siellä käytännön kenttätyössä ja tekee työtä evankeliumin ja toivon levittämiseksi, mutta wau!! Ne kuvat jotenkin vaan niin konkretisoi mulle sen kaiken, tärähtäneet "lomaotokset" intialaismiehistä roikkumassa täyteen ahdetun bussin kyljessä, pikkulapsista aamupissalla junanraiteen vieressä, ylpeistä naisista lapsikatraansa keskellä tai meidän suomalaisista työntekijöistä, mun työkavereista, saarnaamassa paikallisissa kirkoissa. Mulle tuli tunne, että me saadaan oikeasti paljon aikaan, eikä tää oo vaan joidenkin kasvottomien ihmismassojen puolesta toimimista. Vaan oikeiden ihmisten.

Juteltiin tänään yhden mun työkaverin kanssa siitä, kuinka lähetyskäskyn toteuttamista ja lähimmäisenrakkautta ei saa sekoittaa keskenään. Me tehdään paljon sellaista työtä, mikä saa lähtöalustansa ainoastaan lähimmäisenrakkaudesta ja auttamisesta, eikä siihen liity käännytystä ollenkaan. Kuinka mieletöntä, että vaan ja ainoastaan Jumalan rakkaus saa työntekijät ja vapaaehtoiset toimimaan hädässä olevien puolesta ilman mitään pakkokäännytystä tai uskonnon tuputtamista! Niin kuin tää viisaampi osapuoli sanoi, tällainen auttaminen saa ihmiset kysymään, mistä tämä rakkaus ja huolenpito kaukaisia ja tuntemattomia ihmisiä kohtaan voikaan tulla, ja näin sana Jumalan armosta kulkee eteenpäin.

Meillä oli myös tosi ajatuksia herättävä vieras käymässä tänään. Suunnilleen 25-vuotias mies oli löytänyt Jumalan ja joutunut hengenvaaraan uskonsa vuoksi. Hänet uhattiin kivittää kotimaassaan Afganistanissa, josta hän joutui pakenemaan henkensä edestä Suomeen. Täällä hänet on kastettu suomalaiseen kirkkokuntaan ja hän on saanut töitä lähetystyön parista, mutta ei ole vielä saanut maahanmuuttoviranomaisilta lupaa jäädä Suomeen pysyvästi. Se mies oli ehkä rohkein koskaan tapaamistani ihmisistä.

Ja tässä vaiheessa mä tajusin, että jossei maahanmuuttolupaa tule, mies todennäköisesti joko tekee itsemurhan (ollut itsetuhoisia ajatuksia koko ajan, kun maahanmuuttoluvasta ei ole mitään varmuutta vielä) tai sitten hän palaa kotimaahansa Afganistaniin, jossa hänet kivitetään kuoliaaksi.

Nyt mä siis pyydän teitä kaikkia, ottakaa tää mies teidän esirukouksiin. Rukoilkaa hänen maahanmuuttolupansa puolesta, jotta hän eläisi ansaitsemansa pitkän ja onnellisen elämän kristittynä ja saisi elää rauhassa Suomessa eikä riistäisi itse henkeään, tai joutuisi kotimaahansa vainottavaksi.

Voin kertoa, että tällaisen pakolaistarinan kuuleminen, ja sen ihmisen kohtaaminen, oikeasti pysäyttää kenet tahansa. Mut se sai rukoilemaan sen miehen puolesta, toivottavasti se saa teidätkin.

Ehkä tän päivän ajatus on se, että tällaiset rohkeat ihmiset, pelastuneet köyhän tuolla jossain kaukana ja vainotut pakolaiset on oikeasti tulevaisuus. Heissä usko leviää ja alkaa vielä elää, samalla kun meidän kulttuuri liukuu uskosta yhä kauemmaksi.

Mitä sit jos perjantaina oon radalla taas?

Friday friday... Jep, taas on arkipäivien töistä ja huolista selvitty viiden päivän verran ja monille on aika vaihtaa viikonloppumoodiin ja nollata pää perinteiseen tapaan vetämällä perseet, lärvit, överit ja kännit. Käypä tie sitten baariin, kotibileisiin tai kaupungin kesäyöhön, ainoa selvä asia illan aikana on, että kotiin ei lähdetä ennen kuin heikkokuntoisimmat ovat sammuneet kauan aikaa sitten ja baarin portsareidenkin hymy on jo hyytynyt kymmenen promillen kännissä huojuvia asiakkaita ulos heitettäessä. Aamulla voikin sitten buranatokkuroissa selata hämmentyneenä facebookin uusia kaveripyyntöjä ja selata kauhuissaan kaverin iPhonesta löytyviä kuvia illasta. Sekä tietysti vannoa että en enää koskaan ikinä milloinkaan juo alkoholia. Koskaan ikinä milloinkaan tarkoittaa siis ainakin seuraavaa iltapäivää, kunnes ensimmäinen krapulasta toipuva kaveri soittaa, eikä kutsusta voi tietenkään kieltäytyä. Näinhän se menee?

Alkoholin käyttö on yleisellä tasolla ihan hyväksyttävää, tietenkin liikakäyttöä lukuunottamatta. Toisin kuin ehkä luullaan, myös nuorten keskuudessa överiksi vetäviä katsotaan usein pahalla, tai ainakin huolissaan, ja pieni, iloinen hiprakka ilman välikuolemia, muistin menettämistä tai tuskaisaa krapulaa riittää monille oikein hyvin. Alkoholi vapauttaa estoja myös hyvässä mielessä: moniin tärkeisiin ystäviini olen tutustunut pienessä tai vähemmän pienessäkin humalassa, koska pari siideriä yksinkertaisesti rentouttaa ja antaa itsevarmuutta.

Tähän asti on siis kaikki hyvin. Kunnes yhtälöön lisätään usko.

Korostetaan nyt tässä välissä, että mulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä, sanotaanko Raamatussa jotain, mikä käskee raittiuteen tai ei hyväksy alkoholia: sen verran olen kuitenkin uskonnontunneilla ollut hereillä, että kyllä Jeesuksenkin aikaan viinitarjoilua riitti, vaikkei varsinaisesti humaltumistarkoitukseen. Jos ja kun joku teistä on varmasti Raamattunsa lukenut paremmin, niin kertokaa ihmeessä!

Mun mielestä on kuitenkin outoa, kuinka tiukasti suuri osa kristityistä tuntuu suhtautuvan alkoholin käyttöön. Onko se aina jotenkin paheellista, että susta hetken ajaksi tulee vähän iloisempi, nauravampi, rennompi? Onko se väärin Jumalaa kohtaan? Okei, tuskin Raamatussa kuitenkaan lukee että Jumala loi maailman ja perjantaina yökerhon Aadamille ja Eevalle. Mutta Raamattu on kuitenkin 2000 vuotta sitten kirjoitettu, ja vaikka Sana onkin ikuinen, se on kuitenkin ihmisten kirjoittama ja näin aikaan sidottu. Eihän nykyään naistakaan eristetä kuukautisten ajaksi saastaisuuden vuoksi tai lampaita uhrata, jotta Jumala olisi tyytyväinen.

Mua kiinnostaa nyt aivan hirveesti, joten haluan kuulla teidän suhtautumisesta alkoholiin ja perusteluita!! Löytyykö sekä tiukkoja absolutisteja että silloin tällöin alkoholia nauttivia uskovaisia? Ja mikä on kantanne muiden alkoholin käyttöön, tuomitsetteko vai hyväksyttekö?

Kivaa viikonloppua, mä korkkaan omani kaverin pippaloissa tänään illalla :)

For I know that the LORD is great, and that our Lord is above all gods

Hyvänmielenpostausjee!!

Tulin vaan ilmoittamaan että:

1) mulla on maailman paras kesätyö, joka oli NIIN johdatusta koska en ees hakenut sinne vaan mulle tarjottiin paikkaa! Tänään tein kaikkee hauskaa ja sain paljon palautetta:) Rakastan saada rakentavaa palautetta, koska haluan olla työssäni hyvä ja kehittyä. Sen lisäksi liimasin jotain kaksi tuntia tarroja rukouskalentereihin ja olin ihan onnessani koska se on niin rentoa ja aivotonta hommaa :D jooo mulla on kristillisessä yrityksessä työ, voisko olla parempaa mulle just nyt?!

2) rukoilin eilen kävelymatkalla, kun mun jalassa oli rakko ja siihen sattui joka kerta sillä jalalla astuessa. Jumala on paras, koska tän mun vienon pyynnön jälkeen mun rakkoon ei enää sattunut niin paljoa! Sitten aloin miettiä, johtuuks kivun väheneminen vaan siitä, että mä uskoin siihen, että se lähtis. Sit aloin miettiä, että onks sillä mitään väliä!!

3) mun tekis kauheesti kirjotella tänne vähän juttusarjaa 10 käskystä ja miten itte ymmärrän ne!:) toivottavasti ehtisin kirjotteleen esim. ens viikolla.

4) toi WWF:n uus mainos missä on ihmiset ja eläimet rinnakkain on ihan HUIPPUIHANA <3

5) mun on jo aika kauan tehny mieli katsoa Elokuu (se suomalainen leffa) uudestaan, koska se on visuaalisesti niiiin hieno :)

6) lakkaan tällä hetkellä kynsiä ja näistä tulee hienoot!

Ei muuta. Siukkuja kaikille!

found my way out

Huhhuh mikä viikonloppu, ei voi muuta sanoa. Niin paljon kaikkea sekavaa ja asdfghjklöä liian lyhyessä ajassa, pää menee sekaisin ja ajatukset sinkoilee ympäriinsä eikä niistä saa mitään otetta.

Hetken mielijohteesta syntynyt päätös, joka heilautti mua paikoiltani ja sai kyseenalaistamaan, kuinka vakaa oikeestaan edes olen tai olin päätöksessäni salata tämä kaikki kaikilta. Oliko tää nyt sitten fiksua, sen ei tiedä kun Jumala itse. Vaikka mulla ei ollut mitään ahdistusta aiemmin, nyt mulla on kuitenkin valtava helpotus. Toivon, että tän kynnyksen ylittäminen ei jäänyt pelkästään siihen hetkeen, vaan sen positiivinen vaikutus ylettäisi jatkossa pidemmälle. Näköjään Jumalan tiet ovat erittäin, erittäin, erittäin tutkimattomat.

Aiheettomasti vastaanotettu raivokohtaus, tunteet heilahtelee laidasta laitaan. Vihasta loukkaantumiseen, kostonhimosta jopa sääliin. Kohtuuton, törkeä, asiaton paskapää. Ei enää mitään sanottavaa, itkut itketty ja riidat riidelty. Ja silti luulin että niin oli ennenkin. Poissa sydämestä, poissa mielestä, poissa elämästä.

Toisaalla sekavia fiiliksiä, mitä se tuntee mua kohtaan, mitä mä tunnen sitä kohtaan?? Mitä tästä tulee, tuleeko mitään? Apuapuapua.

Tän kaiken keskellä, takana, mielessä, sydämessä: rauha ja Jumala.

Mulla ei muuten ole mitään sellaista vastaan jos joku ei halua kuulla Sanaa tai torjuu Jumalan, mutta tän yhden asian takia mä toivon, että kaikilla olis usko. Vaikka elämä heittelee ja kolhii, vaikka Jumala ei ota aina vastaan kun horjut, silti sulla on sydämessä ja sielussa usko parempaan, tieto siitä että aina, aina sä voit nousta tulesta makaamasta ja lähteä ylöspäin, etkä sä ole koskaan yksin. Se rauha, mikä kaiken sen pinnan myrskyjen, sateen ja tuulen alla merenpohjassa on, on jotain mitä kaikki tarvitsee elämäänsä.

kiitos, merci, grazie, tack, thank you

 Voisin ensin vähän purkaa mun nykyistä tilannetta, kun oon kerran aloittanutkin. Joo, mulla menee tällä hetkellä ihan hyvin:) En voi sanoo että olen kokonaan päässyt entisestäni yli, mutta oon jo alkanut tosi hyvin tottua uuteen elämäntilanteeseen ja esim Facebook-stalkkaaminen, eksän ja sen uuden ajatteleminen ja katkeruus on vähentyneet huomattavasti. Tiiän, että tälle kaikelle on ollut joku tarkoitus ja oon oppinut tästä tosi paljon! Ja kyllä, mulla on tällä hetkellä vähän juttua yhden uuden jätkän kanssa, ei luultavastikaan mitään seurusteluun johtavaa, mutta vähän piristystä molempien kesään.

 Mun elämässä on ollu aika notkahdus just vähän aikaa sitten: tuntu että kaikki mullistu ylösalasin ja jouduin ihan uudenlaiseen tilanteeseen. Mun jumalasuhde on kärsinyt tässä tosi paljon ja oon hyvin tietoinen siitä: tein päätöksen, että keskityn nyt itseeni ja omaan tilanteeseeni, ja annan Jumalan luotsata mua taustalla, sen sijaan että oisin turvannut Häneen ja koittanut sen avulla päästä yli tästä. Tavallaan tää on mulle edelleen tosi ominaista, että on vaikea tukeutua johonkin "ulkopuoliseen" silloin kun pitää selvitä hankalasta tilanteesta. Mielestäni se ei kuitenkaan ole osoitus heikosta uskosta tai siitä, että jotenkin tekisin jotain "väärin": tiedän, että Jumala on siellä taustalla, mutta haluan selvitä itsenäisesti ja uskon, että se sitten kans loppupeleissä kasvattaa mua ja opettaa mulle eniten. 

Nyt, kun elämä alkaa taas tasoittua ja löytää uuden kulkusuunnan, alan huomata enemmän Jumalan vaikutusta elämääni ja tähän kaikkeen. Mulle tuli just mieleen yksi tarina, mikä kerrottiin meille kai riparilla. 

Eräällä asuinalueella alkoi tulvia ja vesi alkoi nousta niin korkealle, että ihmisten piti lähteä kodeistaan. Eräs mies jäi kuitenkin taloonsa rukoilemaan Jumalaa eikä pelastautunut. 
Naapuri tuli varoittamaan miestä ja pyytämään tätä mukaansa, mutta hän kieltäytyi sanoen: "Jumala pelastaa minut vielä." 

Pian poliisit tulivat paikalle veneillä etsimään loukkuun jääneitä ihmisiä ja huomattuaan miehen he pyysivät häntä mukaansa. Mies kieltäytyi sanoen: "Jumala pelastaa minut vielä."

Vesi nousi jo niin korkealle, että mies joutui kiipeämään talonsa katolle pysyäkseen vedenpinnan yläpuolella. Pelastushelikopteri huomasi miehen ja lensi tämän luokse tarjoamaan apuaan, mutta mies kieltäytyi edelleen sanoen: "Jumala pelastaa minut vielä." Pian tämän jälkeen hän hukkui.

Taivana porteilla mies kysyi Jumalalta: "Isä, minä rukoilin pelastusta. Miksi annoit minun kuolla?"

Jumala vastasi: "Mutta poikani, minähän yritin kolmesti auttaa sinua."

Jumala ei ole ollut mun mielessä päällimmäisenä viime viikkoina. Silti Jumala on ollut läsnä koko ajan. Pyhä Henki on ollut kavereissa, jotka istuvat mun kanssa mäkkärissä kolmatta tuntia, pelleilevät autiolla uimarannalla, tarjoavat kaljaa tai karkkia, antavat rahat pehmikseen eivätkä pyydä takaisin, istuvat vieressä lattialla jutellen syvällisiä ja tulevat halaamaan ex temporee. Rakkaus on ollut katseissa, spontaaneissa lausahduksissa, siinä kun joku kaappaa syliin ja lähtee kantamaan sua ties mihin, ryömii peiton alle viereen ja pussaa tai lähtee sun kanssa hyppimään suihkulähteeseen (keskiyön aikoihin, yllättävän hyvä idea.) Siunaus on ollut siinä lauantai-illan pyöräilyhetkessä, kun adrenaliini pumppaa suonissa, ohi viilettävän grillin paistorasvantuoksu leviää viileään yöhön ja kaupungin valot kiitävät viivoina ohi. Siinä kun tuntuu että on villi, vapaa, saavuttamaton, voittamaton. Yksin.

Niin se Jumala vaan on siinä kaikessa. Ja meissä kaikissa. Niissä, jotka Herran kieltävät tai halventavat, jokaisessa teossa, sanassa ja toiveessa. Koska sillä kaikella on merkitys, kaikki johtaa johonkin.

Tällaista tänään ajattelin.

KIITOS Jumala kaikesta, mitä oon saanut. Elämä on lahja, loppumaton seikkailu, tie täynnä eri polkuja, jotka mutkittelevat, haarautuvat, johtavat yhteen. Palapeli, jonka palat osuvat kohdilleen tai sitten eivät, osa hukkuu, kuva vaillinaistuu, mutta kokonaisuus säilyy. Kaikki on meille niin sekavaa, ja silti everything happens for a reason. Jumala on karma, Jumala on kohtalo.

E L O S S A

Mun tekis mieli... Ääwäwää. En osaa selittää. Apua. Hihi. Palan halusta kirjottaa tänne just nyt ja selittää teille ja puhua, mut pelkään et en löydä oikeita sanoja. Voiko tälle ees löytää?

Pyöräilin just kotiin. Tiiättekö sen ihan mielettömän tunteen, kun kuuntelet musaa kuulokkeilla, sanat puhuu sulle sun fiiliksistä sun puolesta ja kertoo sulle tarinaa ja kaikki muu katoaa ympäriltä? Se on jotain ihan maagista. Nyt kun pyöräilin tuolla viileessä yössä kotiin, tajusin yhtäkkiä jotain pelottavaa, suurta, hämmentävää. Mä olin onnellinen. Ihan sika onnellinen. Pitkästä aikaa!!

Tajusin jotenki niinkun joku olis lyöny mua lekalla päähän, et meidän parisuhteessa en ollu ollu onnellinen pitkään aikaan. Ehkä sen yhden ohikiitävän päivän. Nyt mä tajusin, et voin oikeesti olla onnellinen joka IKINEN päivä!! Se ei riipu kenestäkään muusta kun musta itsestäni. Musta tuntuu, et samalla kun ajauduin siihen miellyttämisenhaluun ja kompromisseihin, mä myös hävitin itseni, unohdin kuka oon. Mä oon porukassa se, joka haluaa aina mäkkäriin, ihan sama kuinka monta kertaa siellä on jo oltu tänään! Mä en uskalla kattoo kauhuleffoja, saan hyvät kännit kahdesta siideristä, nauran aina liikaa, leikin oman elämäni stand-up-koomikkoa ruokakaupassa, laulan youtuben mukana, sanon randomeille aina jotain tyhmää, lakkaan intohimoisesti kynsiä,uskon salaa Jumalaan ja en pystyisi elämään ilman miesseikkailuja, ihastusta vatsanpohjassa ja jotain tiettyä ihmistä mielessä. Mä unohdin tän kaiken.

 Siinä kun mä pyöräilin ja kuuntelin musaa ihan täysillä tärykalvot voihkien, mä tunsin mun kaikilla aisteilla sen fiiliksen. Paistorasvan tuoksu grilliltä, joka suhahti ohi, viileän mutta lempeän viiman kasvoilla, kaupungin valot ja musiikin korvissa täysillä. Ajattelin mun elämäni miehiä: lapsuuden ihastusta, jonka kanssa pussailtiin vintillä, idiootteja, huomaamattomia, nörttejä, liian cooleja: pussailua kaatosateessa keväällä ja ilotulitusten alla uutenavuotena, leikkipuiston keinussa, auton etupenkillä, saunassa, mustikkashottien vieressä keittiön pöydällä. Kaikkia ihastuksia, pinnallisia tai syvällisiä, ja ensimmäistä rakkautta, joka päästi irti. Mun päätös alkaa elää viime syksynä oli mun elämäni paras. Kaikista ala- ja ylämäistä huolimatta mä rakastan mun vuoristorataa just näin. Mun teki mieli huutaa korkeimmalta sillalta tummaan veteen ja katulamppuihin, rannan puille, sorsille, nukkuvalle kaupungille: MÄ OLEN ELOSSA!! Sen parempaa tunnetta kun ei oikeesti ole.

Tiiän, että muhun vielä sattuu. Tiiän, että Jumalaon kulkenut mun kanssa koko tän matkan, antanu kompastella, liidellä, hypätä tuntemattomaan, rakastua, pettyä, vihata, nauraa ja päästä yli.

Taisin just ymmärtää, miks Jumala antaa meidän kokea vastoinkäymisiä.

Koska kun löytää sen elämän huuman, kun tajuaa kuinka mieletön lahja se on, kärsimyksellä ei ole enää mitään merkitystä.

Hyvää yötä maailma, aamen.

Call me a sinner, call me a saint

Heippa kullat ♥ !


Oon tässä vietellyt pientä hiljaisuutta juurikin eron ja sen jälkipuintien takia. Sillä hetkellä on niin helppo sanoa, ettei halua tai pysty näkemään enää koskaan, ei voi enää pitää yhteyttä. On yhteisiä kavereita, pieni kaupunki, toisia ajatuksia, liikaa ikävää. Liikaa selvittämättömiä asioita ja yllätyksiä, just kun luulit ettei mikään voi enää satuttaa nyt enempää, tulee se pahin. Kun luulet tietäneesi jo kaiken syistä, paljastuu taustalta vielä jotain hirveämpää. Minkä pystyi aavistamaan jo kauan sitten, mutta halusi vain haudata ja vakuuttaa itselleen, että epäilee turhaan ja miettii liikoja.


Mua satutettiin pahimmalla mahdollisella tavalla, monta kertaa, jo kauan ennen suhteen loppua - mä jopa tunnen sen tytön, se ei edes voinut olla joku baarirandomi. En pysty käsittämään tai ymmärtämään miksi tai miten pystyy.


Oon viimeisen viikon vaan keskittynyt järjestämään itselleni tekemistä - Luojan kiitos mulla alkoi työt maanantaina ja mulla on ens viikollakin etätöitä, jolloin on pakko välillä voida keskittyä johonkin muuhunkin. Oon nähnyt kavereita: syönyt jätskiä ja itkenyt, käynyt kävelyllä, istunut mäkkärissä, käynyt leffassa itkenyt vessassa kunnes joku tulee repimään sut ylös ja sen jälkeen toinen joka on kokenut tasan saman tulee halaamaan ja kuiskaa mä lupaan että sä selviät tästä. Olin juomassa perjantaina ja lauantaina - sain perjantaina kuulla tän koko totuuden kun kutsuin sen samaan paikkaan missä olin ja halusin kysyä suoraan, sen jälkeen en oo nähnyt eksääni. Kavereiden kanssa on hyvä olla, saa jutella ja nauraa ja keskittyä ihan muihin asioihin, haukkua eksää ja nauraa sille. Sit on niitä yksinäisiä hetkiä aamujunassa, iltoja omassa sängyssä, paluumatka kaupungilta kotiin puiston keinussa, kun voi kuunnella kännykästä musiikkia ja käydä pikkuhiljaa läpi niitä kaikkia sisällä vellovia tunteita. Mulla menee vielä pitkän aikaa päästä tästä yli ja etenkin oppia uudestaan luottamaan kehenkään uuteen, ja en voi edes nyt sanoa että olisin päässyt sen pahimman yli, mutta alan pikkuhiljaa uskoa siihen että se on mahdollista.


Jo ennen kun uskoin Jumalaan, uskoin kahteen asiaan: karmaan ja kohtaloon. Karman laki antaa ihmisille sitä mitä he ansaitsevat, hyvät tai pahat teot takaisin. Tämä on välillä vähän vaikeaselkoista, kun esimerkiksi nyt en koe millään tavalla ansainneeni tätä, kuinka pahasti mua on satutettu, kun taas suhteen alussa ajattelin, että ansaitsen täysin tän kaiken hyvän olon mitä sain. Mutta karma ei ole matikkaa, se ei ole plus-miinus-laskentaa ja asioiden arvottamista ja sitten päättelyä että onko Jumala reilu vai ei. Se ei ole läheskään niin yksinkertaista. Karma vaikuttaa meissä kaikissa jokaiseen tekoomme ja antaa elämälle tasapainon. Jotkut ihmiset eivät enää löydä tasapainoa oltuaan hukassa liian pitkään, ja se on surullista.


Kohtaloon uskominen kuvaa ja edustaa hyvin mun elämän tunteella elämistä ja sellasta draamakuningatar-asennetta: mun tunteet ailahtelee tosi paljon lyhyessäkin ajassa. Tämä ei siis tarkoita esimerkiksi kiintymyssuhteita, vaan sellaiset pinnallisempia fiiliksiä. Olen erittäin sitoutuva ihminen ja kiinnyn verrattain helposti, kaipaan aina taustalle sen perusturvallisuuden, mutta mulle mikään ei vaan voi olla tasaista ja rauhallista. Musta tuntuu että draama ja vuoristorata seuraa mua aina pyytämättäkin kaikkeen. En voi ohittaa oikeen mitään olankohautuksella: rakastun tulisesti, loukkaannun verisesti, olen (aina tähän asti ollut) nopeasti valmis antamaan anteeksi, itken sydäntäraastavasti, nauran ihan tunteella kaksin kerroin karkkihyllyllä, kaverin lattialla, missä vaan. Mässäilen tavallaan kaikilla tunnekuohuilla, mitä irti saan, kun loppujen lopuksi tiedän ihmissuhteiden olevien pysyviä ja vakaita sen kaiken irrottelun alla.
Kohtalo kuvaa mulle jotain sitä hölmöä meant-to-be-uskoa, mikä on mulle ollut aina ominaista. Uskon, että kaikelle on tarkoitus, että tapaat juuri sellaiset ihmiset jotka tekee sun elämästä sellaisen kun kuuluu. Teet just ne virheet ja valinnat, jotka muokkaa susta sellaisen ihmisen, mitä susta pitää tullakin. Mikään tapahtuma, yksikään virhe tai kukaan ihminen sun elämässä ei ole merkityksetöntä. Tälläkin kaikella on tarkoitus tehdä musta aivan vitun paljon vahvempi ihminen, oppia tosi paljon itsestäni ja muista ja varmaan - toivottavasti - myös opettaa mun eksälle tästä jotain. En voi sanoo että olen siinä pisteessä vielä pitkään aikaan, mutta joku päivä katson taakseni ja tiiän, että olen.


Mun jumalasuhde on sinänsä nyt tän viikon ollut vähän heikolla kantilla, kun en oo jaksanut rukoilla. Se oli vaikeina aikoina mulle suunnilleen elämänehto, nyt musta tuntuu et en yksinkertaisesti jaksa. Käyn muutenkin läpi fiiliksiäni koko ajan. Rukoileminen onkin vaihtunut siihen, että joka päivä on joku hetki, kun muistan, et Jumala on tässä kaiken takana ja mun tukena. Vaikka en itse jaksaisikaan tukea Jumalaan, hän on silti siellä jossain taustalla. En tunne vihaa tai katkeruutta, mutta tiiän, että vaikka en itse olisikaan maailman aktiivisin ihminen tai pyrkisi edes ollenkaan Jumalan kanssa yhteyteen, Hän järjestää mun asioita pikku hiljaa ja huolehtii. Vähän niin kuin vanhemmat: vaikka niille ei enää uskoudukaan tai juttele samalla lailla, tai kaipaa heitä lähelleen turvaksi, he silti turvaa sut taloudellisesti, antaa kodin ja ruuan. Jumala tuntuu vähän etäiseltä just nyt, ja oikeestaan ei se haittaakkaan.
 


I've said it so many times
I would change my ways
No, nevermind
God knows I've tried
 
Call me a sinner, call me a saint
Tell me it's over I'll still love you the same
Call me your favorite, call me the worst
Tell me it's over I don't want you to hurt
It's all that I can say. So, I'll be on my way

I finally put it all together,
But nothing really lasts forever
I had to make a choice that was not mine,
I had to say goodbye for the last time

you never know how strong you are, until being strong is the only choice

 

Erottiin sunnuntaina.

it feels like you're a million miles away

Tällasia fiiliksiä tänään. Kuuntelen musaa yksin kotona, oon melko lailla itkenyt koko eilisen illan, yön yrittänyt nukkua ja aamulla jatkanut itkemistä. Nyt just tuntuu siltä et ei oo enää kyyneliä itkettäväksi, äsken kun tein ruokaa aloin yhtäkkiä itkeä kesken kaiken. Mulla on kasa toffeekarkkeja sängyllä ja illalla suunnitelmissa mennä kaverille, itkeä vielä vähän lisää, lantrata likööriä ja kehitellä joku hyvä juomapeli, avautua, mennä mäkkiin keskellä yötä, itkeä ehkä vähän lisää kun kävelen yksin kotiin. Koska en saa jäädä tietenkään yöksi mihinkään vaikka on juhannus.

Parempaa juhannusta teille ♥

ps. tässä paskassa mua ilahduttaa edes ihan ihan ihan vähäsen se että joku on eksynyt mun blogiin hakusanoilla "lämmin olo ja jumala" ♥ Jos luet tätä ni oot ihana!!

Eat Pray Love

Tänään. Oli hyvin huono päivä. Nyt on ollut huono viikko, viime viikkokin oli itse asiassa aika huono.

Kotona mun tilanne vanhempien kanssa on kiristynyt pahimmaksi ehkä koskaan. Mulla on ollut aina aika tiukkaa kotona, viikonloppuisinkin kotiintuloaika kello 1 viimeistään, jos menen yöksi jollekin äitillä pitää olla sen kaverin vanhemman puhelinnumero kenelle menen. Mun pitää vanhimpana lapsena tehdä eniten kotitöitä, samalla kun nuorin pikkusiskoni pääsee paljon helpommalla kuin itse pääsin samassa iässä.

Viime aikoina musta on vaan tuntunut, että tää tilanne vaan menee pahemmaksi ja pahemmaksi: okei, tein virheen. Tein jotain mitä en olis saanut tehdä suunnilleen kuukausi sitten ja jäin siitä kiinni. Rangaistus: uus kännykkä pois, maksan silti joka kuukausi puhelinlaskustani 10€ siitä nettiyhteydestä mikä tällä nykyisellä kivikautisella kännykällä ei tietenkään toimi. Uus kännykkä odottaa sitä hetkeä, kun opin "käyttäytymään paremmin". En pääse mihinkään yöksi, en pääse mökkeilemään, mulle huudetaan joka päivä eri asioista. Mulla menis varmaan tuntikausia kertoa tässä kaikki ja mun yksityisyyden rajat paukkuis aika lailla, joten hyväksyn nyt sen, että te ette tämän perusteella pysty yhtään ymmärtämään, kuinka paha olo mulla on aina kotona ollessa. Musta tuntuu, että mua ei hyväksytä enää, koska mulla on omat mielipiteet, sanon vanhemmilleni vastaan ja vaadin saavani itsenäistyä. Mulle ei anneta ollenkaan hengitystilaa, vapautta kasvaa ja kompastella rauhassa, oppia virheistään ja sen kautta itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi. Tänään mun isä huusi mulle, että mä näytän pornolta mun uusissa farkkushortseissa, mitkä ei ole mitenkään erikoiset, ihan normaalit H&Mstä ostetut. Pornolta. Miltä susta tuntuis, jos sun isä sanoisi sulle että sä näytät pornolta? Likaiselta, halveksitulta.

Oon huomannut, että nyt kesäloman aikana, kun mun piti alkaa lukea Raamattua (enkä oo oikeesti edes siihen koskenutkaan), mulla oli vielä vähän aikaa sitten tosi huono omatunto siitä, etten ole nähnyt yhtään vaivaa uskonelämäni syventämiseen. Kunnes tajusin, että nykyään mä rukoilen suunnilleen joka päivä! Mä olen tän tilanteen takia suunnilleen riippuvainen rukoilusta!!

Joskus ennen kun tulin uskoon, kun mulla oli tosi paha tai ahdistava olo, mä aina rukoilin. Itkin ja rukoilin ja aloitin aina lauseella "mä en tiedä, onko siellä ketään, mä en tiedä huudanko vaan tuuleen vai kuuleeko joku mua oikeasti". Ne oli ohimeneviä, synkkiä hetkiä jotka sittemmin väistyi ja saatoin jättää asian taakseni, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna Jumala oli oikeasti kuunnellut ja auttanut, vaikken ollut Häntä vielä tunnustanutkaan. Nyt kun tiedän, että Jumala kuuntelee mua ja näkee mut joka joka ikinen hetki, musta tuntuu tosi hyvältä vaan laittaa kädet ristiin ja tuntea, kun lämpö virtaa mun kämmenten välissä ja koko mun kropassa on hyvä fiilis, kun oon vain keskittynyt kertomaan Jumalalle mun huolet. Sillä hetkellä mikään ei voi satuttaa mua.

Vaikka en ole vielä huomannut muutosta, vaikka sitä ei pitkään aikaan tulisikaan, mulla on paljon helpottuneempi olo nyt kun voin kertoa mun huolet jollekin, joka tietää mua paremmin mitä tehdä. Jos en olis tässä tilanteessa uskossa, mulla olis paljon turvattomampi olo. Musta on myös ihan outoa, että vaikka en tiedä, tapahtuuko tähän mun tilanteeseen muutosta vielä vähään aikaan, ja vaikkei tapahtuisikaan, mulla ei ole mitään katkeruutta Jumalaa kohtaan, pikemminkin mun vanhempia kohtaan. Heikossa uskossa olis niin helppo luisua siihen, että miksi Jumala teet tämän minulle ja syyttää Jumalaa kaikesta, kääntää Hänelle selkänsä kun itsellä on vaikeaa. Nyt musta tuntuu, että vaikka Jumala ei muuttaisikaan mun tilannetta, mulla on kuitenkin aina se tuki, johon nojata, kun tuntuu että kaatuu. Mä myös uskon vahvasti siihen, että mikä ei tapa niin sattuu ja vahvistaa, eli kai tällekin joku tarkoitus on.

Kun aloin miettiä otsikkoa tälle vuodatukselle, aloin pyöritellä pray -sanaa mielessäni ja tästä tuli mieleen Eat Pray Love, se kirja josta on tehty myös leffa. Kirjan pray-osuus on ihan kuolettavan tylsä, leffassakin vähän laahaava, mutta kun miettii noita kolmea sanaa just nyt, ne kuvaa aika täydellisesti mun elämän balanssia, jota koitan pitää yllä vaikka mun kotona ja perheessä kuohuisikin.

EAT: nautiskele, naura, koe uutta, opi uutta, näe, haista, maista, tunne, kuule, viihdy, ilahdu, hyppää, shoppaile, mene, tee, rohkaistu.

PRAY: rukoile, nojaa, toivo, usko, vahvistu, tunnusta, ylistä, riemuitse, kunnioita, lähesty, kiitä, ole rehellinen.

LOVE: rakasta, myrskyä, riitele, sovi, suutele, hymyile, katso silmiin, kuuntele, kerro, rakastu, kosketa, tue, auta, iloitse, luota, pyydä, ansaitse.

Give me the strenght to let everything go

Moi ♥

Mulla on tällä hetkellä vähän ristiriitainen fiilis siitä, kuinka yksityiskohtaisesti mun pitäisi kertoa niistä asioista joista haluan. Tää kuitenkin liittyy mun parisuhteeseen, ja se ei ole millään tavalla tämän blogin aihe, mutta sivuaa sitä Jumalan kosketusta elämässäni, josta haluan kirjoittaa. En usko että mulla on miltei yhtään kiinnijäämisen mahdollisuutta, että poikaystäväni tyyliin lukisi juttujani ja päättelisi niistä henkilöllisyyteni ja oman osallisuutensa, mutta silti tuntuisi väärältä avautua liikaa yksityisestä asiasta. Ja mun tyyli kirjoittaa tätä on kuitenkin aika lailla tajunnanvirtatyyppistä, annan vain näppiksen laulaa enkä juurikaan suunnittele tai mieti mitä kirjoitan. Mutta yritetään.

Mulla ja poikaystävällä oli vähän riitaa alkuviikosta, monta tekijää yhdessä aikaansai vähän jäätävän tunnelman :S Tai oikeastaan vähän enemmänkin jäätävän. En sitten tiennyt mitä tehdä, tuli vaan sellainen tunne että pakko päästä kävelemään ulkoilmaan. 

Me aloitettiin parin kaverin kanssa viime syksynä käymään kävelylenkeillä tosi usein, aina kun elämä potki tai hymyili tai oli jotain mietityttävää tai uusia juoruja niin soitettiin että nyt on kävelyn paikka tai sitten vaan saattoi havahtua siihen, että oman oven takana on ex temporee pari kaveria ja ei muuta kun menoksi. Kävelystä tuli jotenkin ihan mielettömän terapeuttista, kävin isoja asioita läpi syksyllä ja opin puhumaan suuni puhtaaksi, mistä on tullut erittäin tärkeä ominaisuus mulle: puhun muutenkin paljon ja selitän pienistäkin asioista helposti juurta jaksaen. Kun on onnellinen jostain, on pakko hehkuttaa ja selittää kaikki yksityiskohtia myöten ja siitä tulee paitsi itselle vielä lämpimämpi olo, myös tartuttaa myötäilon kuulijalle hyvin helposti - tai ainakin itse olen huomannut saavani valtavan hyvän fiiliksen kun joku kaverini on ihan onnesta soikeana selitellyt juttujaan. Kun joku asia mietityttää, harmittaa, ärsyttää tai saa surulliseksi, on mulle tosi tärkeää että pystyn puhumaan kaiken pahan olon ulos ja kertomaan ääneen huolet ja murheet, ettei joudu vatvomaan asioita yksin. Asioista tulee helpompia käsitellä kun ne kuulee konkreettisesti puhuvansa, ja myös vastapuolen reaktiot ja tuki ovat tosi tärkeitä. Olen myös sen verran levoton, että käveleminen puhumisen kanssa on ihan täydellinen kombo: kaiken sisällä vellovan hyvän tai pahan energian voi purkaa askeliin, sihen että polkee ja talloo pahat asiat jalkoihinsa pois mielestä tai hyppelehtii riemuissaan täynnä onnea. En vois koskaan mennä varmaan puhumaan terapeutille, alkaisin kuitenkin ravata ympäri huonetta :D En vaan pystyisi istumaan paikallaan kun olen täynnä raivoa tai surua! Itkemistä helpottaa huomattavasti se, että voi vain kävellä eteenpäin ja jättää pahoja asioita taakseen samalla kun askeleet kantavat ja olo helpottaa sen verran, että pystyy jo puhumaan.

Lähdin siis yksin kävelylle, ajatuksena jutella vähän aikaa Jumalan kanssa. Kävelin kauniissa kesäillassa ja mietin asioita, miten tuntisin parhaiten että puhuisin juuri suoraan Jumalalle ja tuntisin sen yhteyden ilman että olen paikallani rukoilemassa. Yritin puhua ajatuksissani, mutta sanat karkasivat ja mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä. Sitten aloin kävellessäni kuiskata hiljaa ja katsoa kohti taivasta. Valtavaa, ääretöntä, kaunista taivasta.

Rukoilin Jumalalta ymmärrystä, lohtua ja tukea. Rukoilin apua tilanteeseen ja tunnustin olevani voimaton. Tajusin samalla myös jotain, ehkä Henki kirkasti ajatukseni tälle: vaikka uskon Jumalan johdattavan mun omaa elämääni juuri siihen suuntaan mihin mun on paras mennä, mun on tosi vaikea hyväksyä se että Hän johdattaa mua myös ihmissuhteissa ja muiden ihmisten kanssa. Mun jumalasuhteessa ehkä yksi vaikeimmista asioista on se, että pystyisin alkaa edes vähän luottamaan siihen, että Jumala tietää, mikä mulle on parasta seurustelusuhteissa ja ystävyyssuhteissa: että Hän tietää, mikä tulee onnistumaan, mikä ei tule onnistumaan. Samalla kun alan oivaltaa sen, kuinka Herra todella on kaikkivoipainen, läsnä aivan kaikkialla ja koko ajan kaikkien maailman ihmisen keskuudessa, alan myös ymmärtää sen että hän todella tietää kaiken: myös esimerkiksi sen, mitä mulle tapahtuu tulevaisuudessa. Ja mitä mun ystävyys- ja parisuhteille tapahtuu tulevaisuudessa. Kuvitelkaa, Hän tietää jo nyt mun seurustelusuhteen tulevaisuudesta ihan kaiken! Hän tietää eroammeko jossain vaiheessa, jos eroamme palaammeko yhteen, menemmekö ehkä oikeasti naimisiin ja perustamme perheen. On vaan niin vaikeaa antaa jotain itselle niin tärkeää kokonaan jonkun toisen käsiin ja luottaa siihen, että joku tuntee ihmissuhteeni paremmin kuin minä tai me itse. Rukoilin Jumalalta vahvuutta itselleni uskaltaa luottaa siihen, että vaikka kokisinkin tulevaisuudessa äärimmäisen tuskallisia eroamisia ja ihmissuhteiden rikkoutumista, pystyisin silti tuskan keskellä tietämään, että näin on mulle parempi. Rukoilin vahvuutta antaa kaikki Jumalan päätettäväksi. Ja lisäksi rukoilin vahvuutta ja kestävyyttä parisuhteelleni ja ystävyyssuhteilleni ja voimaa selvitä kaikista karikoista eteenpäin. Koska tiedän myös, että just nyt mun on erittäin hyvä olla tässä suhteessa ja uskon myös järjellä eikä vain tunteilla ajateltuna, että tämä voisi kestää. Ja että tämä olisi just se, joka on hyväksi mulle.

Jumala otti sitten ohjat käsiinsä ja me saatiin asiat selvitettyä. ♥ Se vaati sen parin päivän kärsivällisyyden, ja mulla oli kaikkien epävarmojen ja sekavien fiilisten pohjalla kuitenkin luotto siihen, että kyllä tää tästä järjestyy, pitää vaan antaa aikaa eikä päivän tai parin perusteella voi tapahtua vielä mitään radikaalia. :) Tunsin taas, että kun hädässä käännyn Jumalan puoleen, hän kyllä vastaa mulle ja johdattaa mua just silleen kun mulle on hyväksi. Sen lisäksi, että mulla oli luotto parisuhteeseen, mulla oli myös luotto siihen, että Jumala kyllä järjestää tän asian tavalla tai toisella. Sellainen rauha, jota en ole aiemmin tuntenu pahoissa tilanteissa. Että vaikka ei tuntuisi, että asiat järjestyisivät hyvin tai että vaikka tietäisi, että kohta saattaa sattua, silti tietää, että Jumalan rakkaus on siellä jossain syvällä pohjana. Mä saatan horjua, mutta mä en kaadu :) Elämä ei ole elämää ilman tuskaa silloin tällöin, pahoista asioista oppii ja tulee entistä vahvemmaksi, ja kun tuntee entistä enemmän sitä rauhaa, että kyllä tää tästä tavalla tai toisella jossain vaiheessa, niin pystyy myös luottamaan kaiken entistä enemmän Jumalan hoidettavaksi.

Et ei mulla tässä muuta. Oli kiva päivä, ihanaa viikonloppua ja siukkuja ♥ Nautitaan säästä!

Jo joutui armas aika...

Möh. Anteeksi hiljaisuudesta. Ja vähän kaikesta. En meinaan oo tehnyt mitään noita hienoja juttuja, mitä piti. En ole koskenutkaan Raamattuun, yrittänytkään olla sen parempi läheinen kuin olen tai kävellyt iltalenkkejä Jumalan kanssa. Mulla on nimittäin ollut paljon kaikkea muuta. Lukuvuosi loppuu, ja se on saanut mut kelaamaan tosi paljon mennyttä vuotta ja sitä kuinka mahtavaa mun elämä on ollut, sekä tietysti kesää ja tulevaisuutta.

Voin sanoa, että tämä lukuvuosi on ehdottomasti ollut mun elämäni paras lukuvuosi. Aloitin lukion, ja pääsin eroon eräästä hyvin ahdistavasta ystävyyssuhteesta, joka oli aluksi hyvin pelottava mullistus mutta osoittautui sitten parhaaksi mahdolliseksi käänteeksi elämässäni. Sain ihan hulluna uusia ystäviä, joista on tullut mulle supertärkeitä! Koin tosi paljon uusia asioita: biletin, tein pahoja virheitä kännissä ja ei-kännissä, opin syvästä ja lujasta ystävyydestä paljon enemmän kuin aiemmin, matkustelin, nauroin niin paljon etten saa henkeä, itkin niin paljon etten pysynyt pystyssä. Opin, että joskus parhaita ystäviään suojellakseen on laitettava omatuntonsa toiseksi ja salata heiltä pahojakin asioita. Opin, kuinka koulussa voi oikeasti viihtyä ihan sika hyvin ja tuntea olonsa siltä, että kuuluu joukkoon. Erkaannuttuamme vanhan ystäväni kanssa juttelimme Facebookissa ja yhtäkkiä molemmista tuntui, että oli pakko nähdä. Lähdin juoksemaan kohti kaverini taloa, hän lähti samaa reittiä juoksemaan meille. Aloin itkeä heti, kun sain kotioven kiinni, ja juoksin -20 asteen pakkasessa kyyneleet valuen ja nähtyäni kaverini vollotin vielä enemmän, kun halasimme varmaan puoli tuntia autojen ajaessa ohi.

Marraskuussa tulin uskoon, ja se oli yksi hienoimmista hetkistä koskaan.

Tanssin ja hypin ja pompin bilemusiikin ja Macarenan ja Aserejen tahtiin hiki valuen 60 ihmisen ympäröimänä.

Ajoin ekaa kertaa autoa, suutelin ensimmäistä kertaa, olin eri paikassa yötä kuin mitä kerroin äidilleni, tunnustin uskoontuloni yhdelle kaverille. Katsoin leffoja kavereiden kanssa tyhjissä leffateattereissa, istuin kotona leffaillan jälkeen tuntikausia kaverini kanssa jutellen syvällisiä. Join skumppaa poreammeessa parhaassa mahdollisessa seurassa. Nii siitä pussailemisesta vielä, se on muutenki kivaa, mutta erityisen ihmisen kanssa vielä parempaa.

Olen käynyt syvällisiä keskusteluja, joita ei jälkikäteen pysty selittämään. Itsetuntokeskusteluja. Keskustelu pojan kanssa, joka menetti sen tytön jonka halusi koska ei uskaltanut tehdä mitään. Keskustelu leikkipuiston katoksen katolla siitä, mitkä sormet annettaisiin ekana huumediilerille ja mitä vaikeasti vammaisen ihmisen elämä voi olla.

Tämän kelailun jälkeen aloin miettiä tulevaisuutta. Tuntuu, että kevään jälkeen kaikki sinkoilevat sinne tänne, mulle ei tapahdu mitään ja kaikille tapahtuu kaikkea. Mulla on ihan käsittämättömän haikee fiilis, mulla on ollut mieletön lukuvuosi ja toivottavasti tulee olemaan upea kesäloma! Samalla kun en halua jättää näitä ihania muistoja taakseni, haluan jo siirtyä eteenpäin katsomaan mitä uutta ja ihmeellistä Jumalalla on mun varalle. Jani Wikholm kuvaa mun tunnetta aika hyvin tällä hetkellä:

Elämä muuttuu, ei se voi seisahtua
Kaikki muuttuu, mutta antaa sen muuttua, mä
Tajusin tänään että rakastan sua
Vielä eilen luulin ettei mikään liikuta mua
Jos se muuttuu, niin antaa sen muuttua

Lisäks jokakeväinen takuuvarma itkubiisi, Suvivirsi, kuullaan taas huomenna <33 !

Vollotin ihan täysillä jo pikkusisaruksen kevätjuhlassa tällä viikolla, kun laulettiin Suvivirsi... Täähän on siis ensimmäinen kevät, kun kunnolla pystyn sisältämään myös sen uskonnollisen merkityksen ja laulamaan täydestä sydämestäni :) Oli ihan mieletön fiilis siinä ylistää Jumalaa, oon ihan satavarma että huomennakin tulee kyyneleet :) !!!!!

Mä haluan rukoilla, että huomisesta tulee ihan mahtava päivä ja on ihan mieletöntä ylistää Jumalan armoa ja rakkautta ja toivoa ihan tajuttoman hienoo kesälomaa ja tulevaisuutta! Vaikka välillä pelottaiskin, eteenpäin mennään kohti uusia pettymyksiä, huippuhetkiä, virheitä, onnistumisia, nauruja, itkuja, muutoksia ja muistoja:) Tää koulujenloppufiilis on vaan niin mieletön että mä pakahdun !

Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks' luopi,
sen kutsuu elohon.

Taas niityt vihannoivat
ja laiho laaksossa,
puut metsän huminoivat
taas lehtiverhossa.
Se meille muistuttaapi
hyvyyttäs', Jumala,
ihmeitäs' julistaapi
se vuosi vuodelta.

Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti,
myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes' kuorohon  
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on!

Rakkausolo. Ei mulla muuta. Ihanaa koulujenloppuja ja päättäjäisiä ja siukkuja kaikille!! <3

I've been keeping my mind wide open - Hengen kosketus arkielämässäni

Switchfoot - Your Love Is A Song

Tässä pari päivää sitten kirjoittamaani uskoontulopostaukseen sain kommentin, joka oikeestaan tavallaan antoi pienen "herätyksen" sille, mistä täsäs hommassa on kyse:

 "Se tunne kun saat elää elämääs Jeesuksen kanssa ja tuntea Hengen kosketuksen joka päivä ♥"

TOTA MÄ HALUAN! Toi on just se tunne, mitä mä oon alitajuisesti hakenut takaa ihan koko ajan siitä lähtien, kun avasin sydämeni Jumalalle ja Pyhälle Hengelle ja otin vastaan kiitollisuuden ja rauhan sydämeeni Jeesuksen ansiosta! Se, että mä tunnen uskon itsessäni! Sen takia mä tän koko bloginkin perustin, että saisin purettua asioita anonyyminä (ilmeisesti maailman ihanimmille ja ymmärtäväisimmille ihmisille♥). Tuntuu ihan tyhmältä tajuta se vasta nyt, kun se on oikeesti ollu mun ajatuksissa ja mielessä jotenkin epäselvänä kipinänä koko ajan. Mä haluan elää joka päivä, joka tunti, joka sekunti tuntien Jumalan suojeluksen ja kannattamisen, Pyhän Hengen kosketuksen ja vaikutuksen ja Jeesuksen armollisuuden ja lämmön itsessäni! Koska mistään muusta ei voi saada yhtä mahtavaa fiilistä!! Ja nyt mä sen sitten vasta ymmärsin ihan kunnolla, kun joku tulee ja laittaa sen konkreettisesti sanoiksi.

Ooh, your love is a symphony
All around me, running through me
Ooh, your love is a melody
Underneath me, running to me

Oh, your love is a song

Tämän jälkeen mä aloin miettiä, miten mä onnistuisin tässä? Mun elämä ja ympäristö kun ei todellakaan tue hengellisyyden korostamista tai edes osoittamista mun elämässä. Kuvittelin siis aluksi, etten saa aikaiseksi mitään konkreettisia tekoja. Kunnes tein suuren havainnon (taas): että jos haluan muutosta, sen on lähdettävä sisältäpäin. Vähän niinkuin uskoontulossa: olisin tavallaan halunnut tulla jo aiemmin uskoon, mutta en ollut vielä valmis avaamaan sydäntäni Jumalalle ja tulemaan hänen eteensä. Jumala tiesi, milloin oli hänen aikansa ottaa mut lapsekseen, ihan niinkuin Hän tietää nytkin, että mun on aika tuntea usko sydämessäni, etten vieraannu siitä liiaksi maalliseen elämäntyyliini. Mun siis pitää avata sydämeni ja mieleni Pyhälle Hengelle edistyäkseni tässä asiassa.

Toisekseen aloin sitte miettimään, mitä muutoksia teen elämääni tunteakseni Jumalan rakkauden vielä voimakkaammin. Tulin seuraaviin tuloksiin:

Blogin pitäminen itsessään on jo mulle valtava muutos, jonka vaikutus näkyy hieman jo nyt ja vielä enemmän pitkällä aikavälillä: oon jo huomannut, että tästä on paljon hyötyä, että pystyn konkretisoimaan päässä pyörivät ajatukset selkeiksi(?) teksteiksi ja jopa näyttämään ne muulle maailmalle.

Raamatun jokapäiväinen lukeminen jota en itse asiassa sitten aloittanutkaan torstaina kun piti... Tänään, mä lupaan! Edes vähän ja selailutyylisesti alkuun koska itselle niin vieras asia, katsoo miten lähtee kehittymään.

 Lähimmäisenrakkaus muita ihmisiä kohtaan eli ei pelkästään että jeejee ollaan kavereille kilttejä, vaan sellanen yleinen rakkaus! Haluan jäädä ihmisten mieliin sinä tyttönä, joka oli kaikille iloinen ja ystävällinen, puhelias, osasi kuunnella, tuntui helposti lähestyttävältä eikä puhunut paskaa kenestäkään. Harrastan tosi paljon juoruilua tiiviin kaveriporukan kesken ja puhun pahaa ihmisistä (EN päin naamaa tai aivan aiheettomasti), tätä pitäisi vähentää. Enemmän kuitenkin keskityn siihen rakkauden jakamiseen, ehkä sitten saan sitä takaisinkin!

Mietiskely ja pohdiskelu, Jumalalle puhuminen ja avautuminen yksin. Muistan sen kun ekan kerran tuli mieleen että voisin perustaa anonyymiblogin uskonasioista: olin yksin lauantai-iltana ja lähdin pienelle kävelylle, hakemaan kaupasta muistaakseni jotain. Paluumatkalla kuuntelin musiikkia. Oli hämärä ilta, otin kengät pois ja kävelin kylmällä asvaltilla paljain jaloin. Katsoin taivasta ja mietin, kuinka ääretön se voikaan olla. Silloin mä tunsin Jumalan rakkauden, että vaikka olin yksin, olin kuitenkin yksi, tärkeä tähti Isän tähtitaivaalla, joista kaikista hän kantaa huolta.
Muutenkin yksin oleminen on mulle ollut aina luonnollista vaikka olen myös sosiaalinen ja tykkään olla seurassa, joten yksin pohtiminen sopii mulle oikein hyvin :)

Ihanaa lauantai-iltaa ja siukkuja teille kaikille, mä lähden pyöräilylenkille saamaan vähän aurinkoa pintaan ja sen jälkeen Euroviisuja ja ehkä iltakävely Jumalan kanssa, kuinka huippua seuraa voikaan olla :)

Raamattu?!?!?!

Äöälskosscdkxvnuierf. Yritin vähän alkaa kirjoitella tähän Raamatusta ja mun suhteesta siihen jotain järkevää, mutta nyt ei teksti kulje, pahoitteluni :(

Syy, miks halusin alkaa just tänään kirjoittaan Raamatusta, on seuraava: oon haastanut itteni lukemaan joka ilta Raamatusta pienen pätkän!

Mulle tää on erittäin extremeä, sillä en oikeasti ole uskoontuloni jälkeen missään vaiheessa lukenut kunnolla Raamattua, se tuntuu jotenkin niin vieraalta kirjalta mulle ja vaikka tottakai tunnustan sen pyhyyden, silti jotenkin vanhentuneelta. Mulle on nyt blogin aloittamisen jälkeen tullut kumminkin sellainen fiilis, että Raamatun lukeminen - vaikka edes selaillen tai ihmetellen, mutta innostuneella ja tutkivalla asenteella - tekis hyvää mun jumalasuhteen vahvistamiselle. Lieneekö Isällä sitten joku suunnitelma ja nyt hurahdan Raamattuun täysin ;)

Eipä tässä siis muuta! Päätin, että haaste jatkuu just sen verran kun haluan ja jaksan, en ala väkisin lukemaan Raamattua kannesta kanteen, eri asia jos musta sitten tuntuu siltä. Esimerkiksi Raamattu 365 -projekti (eli Raamatun lukeminen kannesta kanteen lukusuunnitelman mukaisesti 365 päivässä) tuntuu tällä hetkellä ihan liian ahdistavalta. Uskon, että jollekin joka on ollut uskossa pidempään se voi tuntua hyvältä keinolta "löytää" uskon syvyys uudelleen ja virkistää jumalasuhdetta, mutta mä olen uskossa vielä niin alkumetreillä, että en näe vastaavassa sitoutumisessa vielä mitään houkuttelevaa tai että se voisi antaa minulle niin paljoa.

Mä lähden tästä lukemaan Raamattua(!!!!!!)

ps. Siukkuja kaikille ja kiitos edellisen postauksen kommenteista ♥♥ Ootte aivan ihania!

If you gotta start somewhere, why not here - uskoontuloni

Ah, tänään on ollu kiva päivä. Näin poikaystävää, oli lämmin, koeviikon eka tentti meni hyvin ja korkkasin riippumaton taas kesäkaudelle! Näiden lisäksi mulle tuli ihan valtavan lämmin olo vielä kun olin saanut pari kommenttia ensimmäiseen postaukseeni ja niistä päätellen ihan mukavan vastaanotonkin vaikka pelkäsin saavani paljon negatiivisempaa palautetta heti näin alkuun :) Toki haluan ehdottomasti kuulla myös asiallisesti esitettyjä negatiivisia mielipiteitä, en kaipaa mielistelyä, mutta mulle tuli tosi hyvä fiilis siitä että joku muukin saattaa ymmärtää mitä käyn läpi tällä hetkellä <3 Musta tuntuu, että varmaan tää koko bloggaamisen aloittaminen on osasyy siihen, miks mulla on tällanen rakkausolo ollut tänään: täähän on loppujen lopuksi mulle uskontoni toteuttamista pohtimalla ja jakamalla ajatuksiani maailman kanssa, ja musta tuntuu että Jumala ainakin tykkäilee tästä ideasta kovin paljon :) Täähän on jo itsessäänkin jumalasuhteeni kehittämistä! Se, että uskallan kirjoittaa ajatukseni konkreettisesti esiin, ettei mun tarvitsisi antaa vain Jumalan kuulla ja luottaa siihen, että Isä olisi ainoa joka näitä voisi ymmärtää vaan voi olla myös muitakin :---)

Muttaniin! Mun oli tarkoitus kirjoitella vähän uskoontulostani näin blogin alkumetreillä, että saatte sitä kautta tavallaan vähän "tutustua" muhun ja saada taustaa vähän. Ja myös sen takia, että se on niin MIELETÖN tarina, että musta tuntuu, että haluaisin kailottaa sen koko maailmalle! <3

         Oli siis perjantai-iltapäivä viime marraskuussa 11.11.11 ja mulla ei ollut mitään suunnitelmia illaksi (olisin mennyt juhlimaan tai ollut kavereiden kanssa tms.) joten sain äkkiseltään päähänpiston soittaa yhdelle mun kaverille, joka oli menossa seurakunnan nuorteniltaan. Mulla on siis kaksi kaveria, jotka käyvät suht säännöllisesti nuortenilloissa, ja he olivat just viikolla muistaakseni kysyneet, että haluaisinko joskus tulla mukaan, siellä saa ruokaa ja ei ole pakko rukoilla jne. eli voi ihan hengailla ilman että uskontoa tuputetaan tai vastaavaa. Soitin siis ja kysyin, että pääseekö vielä mukaan, voisin tulla jos siellä on kerran ilmaista ruokaa :D

Menin sitten näiden kavereiden kanssa hieman epäluuloisena, kävelin varmasti aika peura ajovaloissa -ilmeellä ovesta sisään. Porukka näytti onneksi tosi mukavalta ja kutsuvalta, eikä ollut mikään sellainen insider-outsider-fiilis, yksi meidän koulun mukava tyttö joka oli ollut mun kanssa samoilla kursseilla tuli heti moikkaamaan ja juttelemaan ihan sika iloisena siitä että olin tullut sinne! Siitä sitten mentiin kirkkosaliin ja ohjelma alkoi. Fiilis edelleen peura rekan edessä.

Heti alussa kysyttiin, että onko täällä ketään uusia, ja mun lisäkseni paikalla oli muutama uusi, joka ei ollut koskaan käynyt siis kyseisissä nuortenilloissa. Sitten ei muuta kun mikki kiertämään ja fresh meatit esittäytymään koko seurakunnan edessä (= 40 kannustavasti katsovaa nuorta, no olipa pelottava yleisö). Siitä kun hengissä selvittiin vajosin tuolin pohjalle ja kun muut ristivät kätensä rukoillakseen, puristin kädet vaivautuneesti yhteen ja väännyin jollekin tuhannen mutkalle ettei kukaan nähnyt sitä erittäin oleellista ja kiinnostavaa sormien asentoani samalla, kun tuijotin screenille ilmestynyttä rukousta. Juu, tässä mä rukoilen, totajoo, on sormet sillee ristissä...

Rukoilun jälkeen aloin pikkuhiljaa rentoutua ja katsella porukkaa ympärilläni vähän tarkemmin. Monia tunnistin omasta koulustani, osa oli aivan uppo-outoja. Ylipäätään mulle tuli suurena yllätyksenä että kaikki näyttivät ihan normaaleilta nuorilta! Niitä samoja ne olivat, joita kävelee vastaan kadulla joka päivä: tietokonenörttejä, porukan pellejä ja vitsailijoita, hippityttöjä, emoja, fruittarijätkiä, suloisia kirpparihamsterityttöjä... ja muutama Erittäin Hyvännäköinen Jätkä. Mitä, eiks uskovien pitänytkään olla sellaisia yhdenlaisia, vähän outoja ja vinksahtaneita tyttöjä ja poikia, jotka asuvat kaikki kirkossa, ruokkivat sokeita puluja puistossa mummojen kanssa ja jotka eivät liity arkielämääsi mitenkään muuten kuin koputtaessaan ovellesi "JEESUS PELASTAA" -monisteita tyrkyttäen? Miten ne voi olla ihan tavallisia ihmisiä? Jopa sellaisia joihin..... minäkin voisin joskus kuulua. Minä voisin olla yksi heistä. Sellainen kaikkien ulkopuolisten silmissä aivan normaalilta, perusmukavalta tytöltä vaikuttava, joka kulkisi koulun käytävällä, kaupungin kaduilla, matkustaisi paikasta toiseen, viettäisi aikaa kavereiden kanssa, mutta jonka erottaisi kaikista muista se hehku, mitä hän hohtaa sisältä päin koko ajan. Se salaisuus, jota hän riemulla kantaa sydämessään ja joka on sulautunut osaksi häntä, kaikeksi häntä. Ajatus oli "vakaalle" agnostikolle erittäin pelottava ajatus ja sysäsin sen heti mielestäni. Mutta kuten tuo hehku, myös tämä ensimmäinen ajatus jäy kytemään mieleeni, sydämeeni, ajatuksiini. Pienenä kipinänä, johon puhallettaessa se voimistuisi mahtavaksi liekiksi. En tiennyt sitä silloin, mutta siitä ajatuksesta se lähti. Yhteisöstä, johon voisi kuulua. Siitä, että uskominen oli osoittautunut täysin negatiivisten mielikuvieni vastaiseksi. Sitten alkoi ylistys, ja jotain tapahtui.

Ylistyksen alussa istuin penkissä hiljaa ja kuuntelin musiikkia. Olin yllättynyt, kuinka helppo olo minulla yhtäkkiä olikaan: kaikki epävarmuus, pelokkuus ja varautuneisuus olivat kadonneet. Pikkuhiljaa mun sisälle alkoi tulla tosi lämmin olo ja sellanen tyyneys: tuntui että nautin just siitä musiikista ja hetkestä ja kuuntelin kaunista laulua ja pehmeää melodiaa. Näin pari riviä edempänä käsien siluetin heiluvan ilmassa musiikin tahtiin rauhassa, kuin kurottaen kohti Jumalaa ja Hänen valtakuntaansa haluten ylistää Häntä kaikella sydämellään. Rauhassa, lainkaan miettimättä, kuin käskystä nousin ylös ja aloin hyräillä mukana kappaletta, josta en tuntenut sanaakaan.

Se voima, mikä mun lävitse hyökyi kuin aalto sillä hetkellä kun nousin, oli ihan käsittämätön. Tunsin täriseväni kauttaaltaan, vaikka seisoin tukevammin kuin koskaan ennen. Tuntui, ettei mulla ollut koskaan aiemmin ollut niin hyvä ja varma tunne seisoa omassa kehossa, tuntea hengitys sisään, tuntea jokainen ruumiin luu ja lihas ja tuntea huokuvansa päästä varpaisiin ihan mieletöntä hehkua, rakkautta, varmuutta, voimaa. Mulle tuli tunne, että Jumala ja Pyhä Henki on nyt mussa, mä olen sen kaiken rakkauden ja pyhyyden ruumiillistuma sen yhden ohikiitävän mutta seisahtuneen hetken ajan. Mä olen vakaa kallio, joka seisoo pauhaavassa myrskyssä ja tuulessa: en enää muistanut vastahakoisuuttani Jumalalle, kiukuttelua, epäilyksiä, kyseenalaistamista, en mitään. Tiesin olevani 100-prosenttisen valmis ottamaan Jumalan sydämeeni, sillä sinä iltana hän sinne tuli. Pidättelin kyyneleitä, itkua, naurua, sekoamista, sain kaiken sen voiman jonka tarvitsin. Voisin oikeasti jatkaa tätä kuvailua vaikka koko illan jayön ja aamun, mutta mitkään sanat ei riitä sitä kuvaamaan!

Muistan, että sain sanotuksi Jumalalle yhden asian, enkä tarvinnut vastausta, sillä se oli jo sisälläni:
"Jos sä haluat mut,
Sun on oltava aivan helvetin kärsivällinen.
Koska tää ei tule olemaan helppoa, mä en ole helppo.
Ja mä toivon koko sielustani ja sydämestäni, että sä oot valmis siihen.

Koska nyt mäkin olen valmis suhun."

Kotona etsin rippiristini ja pujotin sen kaulaan. Makasin sängyllä selällään pitäen kevyesti sormea hopeisin ristin päällä, ja tunsin sydämeni sykkivän korun läpi. Mietin, mitä kaikkea onkaan vielä edessä.

Siihen kysymykseen mulla ei edelleenkään ole vastausta.

Otsikon biisi: TobyMac - City on our knees. Kuunnelkaa, fiilistelkää, ylistäkää, rakastukaa.

If you gotta start somewhere, why not here?
If you gotta start somewhere, why not now?
If you gotta start somewhere, I say here
If you gotta start sometime, I say now!

Tonight's the night
For the sinners and the saints
Two worlds collide
In a beautiful display
It's all love tonight
When you step across the line
We can  sail across the sea
To a city with one king
City on our knees,
City on our knees

<3
PS. Kertokaa teidän omia uskoontulotarinoita! Haluan kuulla:)



Eka postaus!

Aloitetaan alusta...

Olen uskossa. Ja hukassa. Enkä tiedä, kumpi fiilis on vahvempi.

En ole ollut uskossa kovinkaan kauaa (tai mistä minä tietäisin kuinka kauan on kauan, viime marraskuusta eli ööö... puoli vuotta nyt?) ja elämäntyylini ei tosiaan ole mikään perinteinen kristillinen selibaatti-hyveellisyys-lähimmäisenrakkaus-laupiassamarialainen -jolkottelu kohti taivaan portteja kuten sen mitä ilmeisimmin pitäisi hyvällä ja oikeanlaisella kristityllä olla. Viime aikoina mulle on tullut tosi ristiriitainen olo mun minuuteni kanssa, sen että haluan kuulua kahteen eri maailmaan joissa en näe mahdollisuutta yhdistää toisiinsa. Tämä blogi perustuu raivorehellisyyteen sekä itseäni että samalla julkista blogia kirjoittaessani koko maailmaa kohtaan, joten sanotaan se nyt ääneen, ettei kellekkään jää epäselväksi tai tule myöhemmin syviä järkytyksiä asian paljastuessa:

Käytän alkoholia humaltumistarkoitukseen niin useina viikonloppuina kuin mahdollista.


Seurustelen ihmisen kanssa, joka avoimesti haukkuu uskontoa ja uskossa olevia tuntemiaan nuoria (ei päin naamaa, mutta esim. kaveriporukan kanssa).


En usko, että seksistä tulisi pidättäytyä avioliittoon asti.


En käytä peittäviä vaatteita (kirkossa olkapäät ja polvet peitän kyllä).


En ole tunnustanut kääntyneeni puoli vuotta sitten uskoon kellekään muulle kuin yhdelle uskossa olevalle ystävälleni, jonka kanssa en liiemmin juttele aiheesta.


En myöskään halua sen tulevan ilmi yhtään sen aiemmin kuin olen siihen valmis (en tiedä missä elämäntilanteessa olen) tai halua uskonnollisen vakaumukseni muuttavan radikaalisti nykyisiä elämäntapojani.

En myöskään näe yllä olevassa mitään varsinaisesti väärää, vaikka ahdistunkin usein siitä, että tulevaisuuteni uskonelämän ja arkielämäni yhdistämisessä on täysin epävarmaa.

Joko ootte juosseet karkuun?

Niille, jotka mahdollisesti vielä lukevat tätä, voin luvata, että seuraavissa postauksissa blogissani tulee olemaan PALJON pohdintaa ylläolevista aiheista ja muistakin pinnalliseen maailmaani, hengelliseen maailmaani ja niiden törmäyksiin liittyvistä aiheista. Lyhyesti sanottuna blogin idea on siis purkaa ajatuksiani kahden tulen välissä elämisestä ja niiden ristiriidoista täysin suorapuheisesti ja sensuroimatta. Musta tuskin olisi pitämään päiväkirjaa, koska kaipaan enemmän yhteisöllisyyttä blogin anonyymistä luonteesta huolimatta, joten toivon todella, että asiasta jollain tavalla kiinnostuneet jäävät seuraamaan, kommentoimaan ja antamaan kenties vertaistukeakin:)

Ymmärrän, että ajatusmaailmani saattaa järkyttää monia elämäntyyliltään paljon uskonnollisempia. Uskon vaikuttavani hyvinkin pinnalliselta, syntiseltä ja huonolta kristityltä monien mielestä. Tekstien ei ole tarkoitus provosoida, pilkata tai väheksyä kenenkään minua hartaamman ihmisen elämäntapaa tai uskoa, vaan tuoda esille oma vakaumukseni ja siihen liittyvät ongelmat ja haasteet jokapäiväisessä elämässäni. En halua kirjoittaa vääristeltyä, pehmennettyä tai kaunisteltua tekstiä miellyttääkseni ja saadakseni hyväksyntää uskovien parissa, koska blogi on ainoa kanava, jolla voin anonyymisti purkaa tunteitani asiasta. Uskon bloggaamisen osoittautuvan ennen pitkää minulle hyvin tärkeäksi tavaksi ilmaista uskoani ja itseäni ja saada kenties itsekin paremmin selkoa omista ajatuksistani.

Blogin nimi Where I belong on samalla Switchfootin kaunis biisi, joka kertoo ajatusmaailmastani aika paljon:

Until I die I'll sing these songs
On the shores of Babylon
Still looking for a home
In a world where I belong

Where the weak are finally strong
Where the righteous right the wrongs
Still looking for a home
In a world where I belong

On the final day I die
I want to hold my head up high
I want to tell You that I tried
To live it like a song

And when I reach the other side
I want to look You in the eye
And know that I've arrived
In a world where I belong

Lukekaa, kommentoikaa, pohtikaa, jakakaa ajatuksianne!